LUKU 2:
Luomistyö
Alussa oli
vain Henkäys. Henkäys oli taivaltanut pysähtymättä Ikuisen
Pimeyden maassa jo yhden ikuisuuden, ja se tulisi niin tekemään
vielä monia ikuisuuksia koskaan pysähtymättä tai lepäämättä.
Henkäys kuului voimalle, jonka nimi oli Kaal. Henkäys oli
elämänvoima, kaikki mitä on tai tulee koskaan olemaan on
Henkäyksestä.
Alussa
Henkäys vaelsi yksin, Henkäys oli Kaalin kidasta, ja se oli ainut,
mitä oli olemassa.
Kaal oli,
tai pikemminkin on, voimakkain kaikista Maailman Jumalista. Kaal on
yksin luonut kaiken, mitä näet, tunnet, ja koet. Kaikki mitä
kosketat, on Kaalin Henkäyksestä, ja kaikki, mitä näet, on hänen
luomaansa.
Ikuisuuden
jälkeen Kaal kuitenkin kyllästyi olemaan yksin. Kaal puhalsi
kidastaan ilmoille toisen Henkäyksen, joka loi Maailman. Ensin
Maailma oli jakautunut vain kahteen; oli Maailma, jonka Kaal loi, ja
oli maailma, jossa Kaal itse oli. Kahtia jaettu maailma ei tarjonnut
viihdettä Yksinäiselle Jumalalle, joten hän jakoi toisen näistä
Maailmoista vielä kahtia; näin hän loi ja Henkäisi ilmoille
paikan, jonka hän nimesi Elysiumiksi. Elysiumiin Kaal laittoi ilon,
ikuisen onnen ja rauhan, kaiken sen täyttymyksen, jota hän sai
saadessaan luoda uutta ja kaunista.
Tämän
jälkeen hän loi toisen maailman, jonka hän nimesi Tartarukseksi.
Tartarukseen hän laittoi turhautumisen, vihan, pelon ja kärsimyksen,
paikan, johon hän työnsi kaiken sen epätoivon, jota luomisen
valtava velvollisuus hänessä herätti. Yhdessä pallon kanssa,
jonka hän nimesi Maaksi, näistä muodostui Maailma.
Kaal
katseli luomustaan, ja oli tyytyväinen. Kuitenkin, Maa oli liian
stabiili, joten hän Henkäisi, ja loi Maahan olentoja, jotka hän
nimesi "ihmisiksi". Hän antoi ihmisille maata jota
viljellä, eläimiä joita kasvattaa, ja jopa puihin hän laittoi
syötäviä esineitä, jotka hän nimesi "hedelmiksi".
Kaal vietti yhden ikuisuudelta
tuntuvan ajan katsellen luomuksiaan ja iloiten, sillä hän ei ollut
enää yksin. Kuitenkin, häneltä puuttui jotain. Vaikka hän oli
luonut ihmiset, hänellä ei ollut keinoa kommunikoida luomiensa
asioiden kanssa suoraan. Kaalin loistama valkoinen valo oli niin
kirkas, ettei ihminen sitä pystynyt katsomaan polttamatta silmiään,
eivätkä heidän kehittämänsä kielet taipuneet Jumalan
sanattomaan viestintään, joten kaikesta luomistyöstään
huolimatta Kaal oli vieläkin yksinäinen. Kaal Henkäisi vielä
kerran, ja näin hän loi itselleen neuvonantajia, jotka hän nimesi
vakanssin mukaisesti Neuvostoksi. Nämä hahmot eivät olleet
ihmisiä, vaan jotain ihmisen ja Jumalan väliltä, niin sanottuja
"puolijumalia". Nämä mahtavat hahmot toimisivat hänen
henkilökohtaisina apureinaan niin hyvässä kuin pahassa, nämä
melkein-jumalaiset persoonat ottaisivat johdettavikseen Maailmat,
jotka Kaal oli kaikessa viisaudessaan ja pyhyydessään luonut.
Loppujen lopuksi puolijumalia oli liian monta tässä nimettäväksi,
mutta näistä tärkeimmät ovat tietysti kahden maailman johtajat:
Elysiumin johtaja Fray, sekä Tartaruksen johtaja Typhon.
Fray oli totisesti komea näky
niille, joiden silmät kestivät hänen jumalaista valoaan: hänen
pitkä ja suora lettinsä valui alas hänen elegantin valkoista
kaapuaan pitkin melkein koskien hänen paljaita nilkkojaan; hänen
ihonsa kimmelsi Henkäyksen valossa valkeana kuin lumi; hänen
katseensa varmuus olisi vienyt jalat alta keneltä tahansa mieheltä,
ja hänen laulunsa soi kuin kevään ensimmäisten lintujen lumoava
yhteislaulu kaikkien niiden korvissa, jotka äänen pystyivät
kuulemaan. Fray oli kuin kaiken Maailman onnen, toivon ja rakkauden
ruumiillistuma; hänen hymynsä järisytti maata siellä, missä hän
kulki, ja hänen mahtava valonsa valaisi koko taivaan. Typhonin
tarina on taaskin hieman monimutkaisempi.
Typhon oli
alkuaikoina kaikista puolijumalista Kaalille kuuliaisin; ja tästä
kunnianosoituksesta Kaal kutsui Typhonia veljekseen, kuten hän
kutsui myös Fraytä sisarekseen. Typhon suorastaan palvoi Kaalia;
jopa mennen välin liiallisuuksiin. Typhon ihaili Kaalia loppumatonta
voimaa ja viisautta, oikeastaan hän halusi siitä osan itselleen,
eikä vain osan, vaan sen kaiken, sen kaiken voiman ja kunnian joka
Kaalille kuului, Typhon halusi. Hän oli kuitenkin aivan liian heikko
haastamaan Yksinäistä Jumalaa, ja tämä ratkaisematon heikkous
teki hänestä katkeran. Yöt ja päivät, kuin ikuisuuden, hän
punoi suunnitelmiaan Kaalin paikan viemiselle, tuhat päivää ja
tuhat yötä hän itki ja huusi siellä, minne Kaalin katse ei
yltänyt; mutta mikään ei auttanut. Hänellä ei yksinkertaisesti
ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää pelkkänä puolijumalana,
keskinkertaisena ja heikkona, viallisena ja yksin. Eräänä yönä
hän katseli tavalliseen tapaansa Maailmojen rajalta, kuinka Fray
toimitti virkaansa; toi ihmisille jotain, jota Typhon ei kaikessa
katkeruudessaan ollut itse koskaan kokenut; toivoa. Fray juoksi halki
yötaivaan, paljastaen pilvien välistä tähdet, laulaen lintujen
kanssa ikuista ilon sävelmää, levittäen toivoa ja rakkautta
niille, jotka yön pimeinä tunteina toivoa ja rakkautta tarvitsivat.
Nähdessään, kuinka Kaal palkitsi Frayn lukuisilla
suosionosoituksilla ja kauniilla sanoilla, Typhonin pinna viimein
katkesi. Yleensä hän oli vakaa ja hillitty, mutta tällä kertaa
hänen katkeruutensa, kaikki se viha ja kateellisuus, jota hän oli
vuosien aikana onnistunut sisälleen patoamaan, tulvi yli
äyräittensä. Hetkenä, jolla hän ei joko ajatellut selkeästi,
tai ajatteli selkeämmin kuin koskaan, hän juoksi taivaan halki
siskonsa perässä, ja tarttui Frayta kiinni kaulasta molemmilla
käsillä ja alkoi puristaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja kun
Typhon näki nuo kivun ja epätoivon yllättyneet kyyneleet siskonsa
kasvoilla, hän räjähti nauruun; hän ymmärsi viimein, ettei Fray
ollut tehnyt ihmisiä onnelliseksi siksi, että saisi Kaalilta
suosiota ja kunnianosoituksia, vaan siksi että hän yksinkertaisesti
oli hyvä ja kaunis persoona, enemmän kuin pelkkä katkera
opportunisti niin kuin veljensä oli. Enemmän kuin siskoaan, Typhon
vihasi nyt itseään; kaikki se ikuisuuksien aikana patoutunut viha,
pelko ja inho, jota hän tunsi Frayta kohtaan, olikin pelkoa ja vihaa
häntä itseään kohtaan. Hän katsoi nyt Frayta silmiin, kun ne
alkoivat muuttua valkoisista harmaiksi; hän ei nähnyt enää
siskoaan, vaan itsensä hän paikallaan, hän kuristi nyt itseään,
sillä hän itse oli se, jota hän eniten vihasi tässä maailmassa.
Sillä sekunnilla valtava salama löi häntä selkään. Typhonin
käden irtosivat Frayn kaulasta, ja hän huusi kivusta lentäen
selälleen taivaan kannelle.
"Typhon,
veljeni", sanoi ääni pimeydestä. "Miksi minut näin
petit? Etkö enää rakasta perhettämme, kaikkea mitä yhdessä
loimme?"
"Perhettä",
huusi Typhon ivallisesti. "Meillä taitaa olla vähän eri
käsitys siitä, mikä on "perhe", mitä on "rakkaus".
Kuinka voit edes katsoa minua silmiin ja puhua siitä, mitä me
olemme luoneet, kun sinä olet itse luonut kaiken
mittaamattomilla voimillasi?"
"Kateus,
viha ja pelko.. näiden huolien ei pitänyt koskea meitä, rakas
Typhon. Olemme eläneet ikuisuuden yhdessä, olen luottanut itseni ja
salaisuuteni sinulle, ja näin sinä minulle puhut? Omalle
veljellesi?"
"YHDESSÄ?
Koska muistisi on lyhyempi kuin ihmisen elinikä, anna minun
muistuttaa sinua, että sinä LOIT minut, olen pelkkä nappula
pelilaudalla, en ole voimakas ja hallitsen pelkästään sinun
armostasi, oi Luoja! Kuinka voit kutsua veljeksi puolikasta, jonka
olet itse tyhjästä luonut! Emme ole sinun uskottujasi, oi suuri
ruhtinas, olemme käyttötavaraa, olemme lääke sinun taivaalliseen
tylsyyteesi, olemme pelkkää viihdettä", Typhon huusi Kaalille
vihan liekki silmissään. Hän otti taivaalta tähden, ja muovasi
sen keihääksi; keihäs loisti sinisenä ja valaisi koko taivaan,
kun hän heitti sen kohti Kaalia. Kaal avasi suuren kitansa, ja
nielaisi keihään keskeyttäen sen lennon.
"Miksi
olet vihainen siskollesi? Jos kateus minua kohtaan saa sinun vihasi
syttymään, mitä rakas siskosi on sinulle niin tehnyt väärin,
että aiot hänet tappaa?"
"Eikö
se ole selvää, oi suuri hallitsija? Vuosia, ikuisuuksia, olet
kuiskinut hänen korvaansa, kuinka häntä rakastat, Luomisesta
lähtien olet ollut tukena hänelle silloin, kun hän on yön pimeinä
tunteina tukea tarvinnut! Minun yöni on kestänyt jo ikuisuuden,
eivätkä pimeät tuntini lopu koskaan! Minä olen yksin, olen ollut
yksin, ja tulen aina olemaan! Minä olen heikko, olen vihainen, olen
pohjasakkaa! Heitä minut pois, oi kaiken Luoja, iske salamasi läpi
rinnastani, sillä en tahdo enää tätä ikuista elämää, jonka
minulle annoit!"
"Minä
annoin sinulle elämän, mutta on sinun tehtäväsi ohjata se sinne,
minne haluat päätyä. En voi antaa sinulle suuntaa, sillä et ole
nappula pelilaudalla; olet rakas veljeni, Typhon, enkä ole ikinä
tahtonut sinulle muuta, kuin hyvää. Nyt kuitenkin näen, että olet
itse valinnut tiesi. En aio haastaa sinua - mutta tänne sinä et voi
jäädä. Annan sinulle anteeksi sen, että koetit minua; annan
anteeksi pahat sanat ja vihan. Mutta aioit tappaa siskosi, minun
rakkaan Frayni, ja vaikka annan sinulle anteeksi, et voi jäädä
tänne. Ole karkotettu, sillä vaikka pukeudut uhrin kaapuun, sanasi
ovat myrkkyä, olet katkera ja hullu; menet Tartarokseen, etkä
sieltä tule enää koskaan poistumaan. Olet veljeni ja rakastan
sinua, mutta näin on parasta, meille kaikille."
Ja sillä
sekunnilla, ennen kuin Typhon ehti edes suutaan avata, hänet ympäröi
suurenmoinen valkoinen valo. Hänen huutonsa hukkui kohinaan, eikä
hän enää nähnyt muuta kuin tuota jumalaista valoa. Maailma pyöri
hänen ympärillään, ja yhtäkkiä oli aivan hiljaista.
"Päästä
minut..." Typhon aloitti huutamaan, mutta lopetti lauseen
kesken, sillä hän huomasi nyt olevansa jossain muualla, kuin missä
äsken oli ollut. Hän katseli ympärilleen, eikä mikään enää
näyttänyt tutulta.
"Onko
täällä ketään? Kaal? Missä olet, veljeni? Näyttäydy!"
Kukaan ei vastannut hänelle. Ympärillään hän näki pelkkää
valoa, hän oli yksin, ei enää pimeydessä, vaan jossain aivan
päinvastaisessa. Typhonin raivo kasvoi entisestään.
"En
tiedä, kuuletko minua, Kaal, mutta jos kuulet, minä vannon
tappavani sinut! En ehkä tänään enkä huomenna, mutta minä
vannon, että jonain päivänä, kun löydän tieni ulos täältä,
etsin sinut, ja puristan kourani niin lujasti sinun jumalaisen
kaulasi ympärille, ettei mikään maailman valo voi sinua enääe
pelastaa!"
Typhonin
silmät muuttuivat sinisistä punaisiksi, kun hän päästi ilmoille
huudon, joka ei kuulostanut inhimilliseltä, muttei myöskään
eläimelliseltä; hänen karjaisunsa lävisti valon, ja pimeys levisi
hänen ympärilleen. Koko maailma muuttui mustaksi, ja Typhonin
päähän kasvoivat mahtavat sarvet; nyt hän oli itse Paholainen,
hän oli itse katkeruus ja viha. Hänen sormiinsa kasvoi mahtavat
pitkät kynnet, joilla hän repi päältään kaavun, jonka Kaal oli
hänelle lahjaksi antanut. Hän oli alasti, eikä hänen kehonsa enää
ollut kaunis, vaan se kasvoi mustaa karvaa, hänen jalkansa mätänivät
irti, ja niiden tilalle kasvoi kaviot. Typhon huusi, muttei enää
kuulostanut itseltään, vaan oli kuin tuhat kidutettua sielua olisi
yhtäaikaa huutanut hänen suullaan. Ääni resonoi pimeydessä, ja
siinä samassa kammottavan mylvinnän ja ryskeen saattelemana hänen
altaan nousi suuri vuori, joka asettui tukevasti hänen hirvittävien
kavioittensa alle. Typhon katsoi sillä seisten, kun hänen
ympärilleen nousi tulivuoria silmän kantamattomiin, tulvien laavaa
alas maahan, joka ei enää ollut tyhjä ja asuttamaton, vaan
alhaalla oli ihmisiä, jotka juoksivat tulta pakoon kuin henkensä
kaupalla. Hän huusi katsoen kohti taivasta: "Katso minua nyt,
veljeni! Sinä loit Typhonin, mutta nyt hän on kuollut, ja minä
olen luonut Vihan! Kuin käärme, loin nahkani uudelleen, ja vannon
että en lepää, ennen kuin sinun nahkasi koristaa minun
temppelini seiniä! Kauan eläköön pimeys! Kauan eläköön
kuolematon Viha!"
Ja niin,
ikuisuuden ajan ja vielä sen jälkeenkin, Viha oli karkotettu
jumalten maasta elämään Tartaruksessa, epäkelpojen sielujen
kaatopaikalla. Vihan raivo Kaalia kohtaan ei koskaan haalene, ja hän
istuu yksin valtaistuimellaan poistuen siitä vain kiduttamaan
ihmisiä, jotka olivat valinneet Tartaruksen kuolemanjälkeiseksi
loppusijoituskohteekseen. Urbaanilegendat kertovat, että vielä
tänäkin päivänä Viha etsii kuumeisesti tietä ulos
Tartaruksesta; että hän ei koskaan lepää, ei ennen kuin hänen
kostonsa käy toteen. Mutta nämähän ovat vain legendoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti