keskiviikko 18. joulukuuta 2019

LUKU 2: Luomistyö

LUKU 2: Luomistyö

Alussa oli vain Henkäys. Henkäys oli taivaltanut pysähtymättä Ikuisen Pimeyden maassa jo yhden ikuisuuden, ja se tulisi niin tekemään vielä monia ikuisuuksia koskaan pysähtymättä tai lepäämättä. Henkäys kuului voimalle, jonka nimi oli Kaal. Henkäys oli elämänvoima, kaikki mitä on tai tulee koskaan olemaan on Henkäyksestä.
Alussa Henkäys vaelsi yksin, Henkäys oli Kaalin kidasta, ja se oli ainut, mitä oli olemassa.
Kaal oli, tai pikemminkin on, voimakkain kaikista Maailman Jumalista. Kaal on yksin luonut kaiken, mitä näet, tunnet, ja koet. Kaikki mitä kosketat, on Kaalin Henkäyksestä, ja kaikki, mitä näet, on hänen luomaansa.
Ikuisuuden jälkeen Kaal kuitenkin kyllästyi olemaan yksin. Kaal puhalsi kidastaan ilmoille toisen Henkäyksen, joka loi Maailman. Ensin Maailma oli jakautunut vain kahteen; oli Maailma, jonka Kaal loi, ja oli maailma, jossa Kaal itse oli. Kahtia jaettu maailma ei tarjonnut viihdettä Yksinäiselle Jumalalle, joten hän jakoi toisen näistä Maailmoista vielä kahtia; näin hän loi ja Henkäisi ilmoille paikan, jonka hän nimesi Elysiumiksi. Elysiumiin Kaal laittoi ilon, ikuisen onnen ja rauhan, kaiken sen täyttymyksen, jota hän sai saadessaan luoda uutta ja kaunista.
Tämän jälkeen hän loi toisen maailman, jonka hän nimesi Tartarukseksi. Tartarukseen hän laittoi turhautumisen, vihan, pelon ja kärsimyksen, paikan, johon hän työnsi kaiken sen epätoivon, jota luomisen valtava velvollisuus hänessä herätti. Yhdessä pallon kanssa, jonka hän nimesi Maaksi, näistä muodostui Maailma.

Kaal katseli luomustaan, ja oli tyytyväinen. Kuitenkin, Maa oli liian stabiili, joten hän Henkäisi, ja loi Maahan olentoja, jotka hän nimesi "ihmisiksi". Hän antoi ihmisille maata jota viljellä, eläimiä joita kasvattaa, ja jopa puihin hän laittoi syötäviä esineitä, jotka hän nimesi "hedelmiksi".
Kaal vietti yhden ikuisuudelta tuntuvan ajan katsellen luomuksiaan ja iloiten, sillä hän ei ollut enää yksin. Kuitenkin, häneltä puuttui jotain. Vaikka hän oli luonut ihmiset, hänellä ei ollut keinoa kommunikoida luomiensa asioiden kanssa suoraan. Kaalin loistama valkoinen valo oli niin kirkas, ettei ihminen sitä pystynyt katsomaan polttamatta silmiään, eivätkä heidän kehittämänsä kielet taipuneet Jumalan sanattomaan viestintään, joten kaikesta luomistyöstään huolimatta Kaal oli vieläkin yksinäinen. Kaal Henkäisi vielä kerran, ja näin hän loi itselleen neuvonantajia, jotka hän nimesi vakanssin mukaisesti Neuvostoksi. Nämä hahmot eivät olleet ihmisiä, vaan jotain ihmisen ja Jumalan väliltä, niin sanottuja "puolijumalia". Nämä mahtavat hahmot toimisivat hänen henkilökohtaisina apureinaan niin hyvässä kuin pahassa, nämä melkein-jumalaiset persoonat ottaisivat johdettavikseen Maailmat, jotka Kaal oli kaikessa viisaudessaan ja pyhyydessään luonut. Loppujen lopuksi puolijumalia oli liian monta tässä nimettäväksi, mutta näistä tärkeimmät ovat tietysti kahden maailman johtajat: Elysiumin johtaja Fray, sekä Tartaruksen johtaja Typhon.
Fray oli totisesti komea näky niille, joiden silmät kestivät hänen jumalaista valoaan: hänen pitkä ja suora lettinsä valui alas hänen elegantin valkoista kaapuaan pitkin melkein koskien hänen paljaita nilkkojaan; hänen ihonsa kimmelsi Henkäyksen valossa valkeana kuin lumi; hänen katseensa varmuus olisi vienyt jalat alta keneltä tahansa mieheltä, ja hänen laulunsa soi kuin kevään ensimmäisten lintujen lumoava yhteislaulu kaikkien niiden korvissa, jotka äänen pystyivät kuulemaan. Fray oli kuin kaiken Maailman onnen, toivon ja rakkauden ruumiillistuma; hänen hymynsä järisytti maata siellä, missä hän kulki, ja hänen mahtava valonsa valaisi koko taivaan. Typhonin tarina on taaskin hieman monimutkaisempi.
Typhon oli alkuaikoina kaikista puolijumalista Kaalille kuuliaisin; ja tästä kunnianosoituksesta Kaal kutsui Typhonia veljekseen, kuten hän kutsui myös Fraytä sisarekseen. Typhon suorastaan palvoi Kaalia; jopa mennen välin liiallisuuksiin. Typhon ihaili Kaalia loppumatonta voimaa ja viisautta, oikeastaan hän halusi siitä osan itselleen, eikä vain osan, vaan sen kaiken, sen kaiken voiman ja kunnian joka Kaalille kuului, Typhon halusi. Hän oli kuitenkin aivan liian heikko haastamaan Yksinäistä Jumalaa, ja tämä ratkaisematon heikkous teki hänestä katkeran. Yöt ja päivät, kuin ikuisuuden, hän punoi suunnitelmiaan Kaalin paikan viemiselle, tuhat päivää ja tuhat yötä hän itki ja huusi siellä, minne Kaalin katse ei yltänyt; mutta mikään ei auttanut. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää pelkkänä puolijumalana, keskinkertaisena ja heikkona, viallisena ja yksin. Eräänä yönä hän katseli tavalliseen tapaansa Maailmojen rajalta, kuinka Fray toimitti virkaansa; toi ihmisille jotain, jota Typhon ei kaikessa katkeruudessaan ollut itse koskaan kokenut; toivoa. Fray juoksi halki yötaivaan, paljastaen pilvien välistä tähdet, laulaen lintujen kanssa ikuista ilon sävelmää, levittäen toivoa ja rakkautta niille, jotka yön pimeinä tunteina toivoa ja rakkautta tarvitsivat. Nähdessään, kuinka Kaal palkitsi Frayn lukuisilla suosionosoituksilla ja kauniilla sanoilla, Typhonin pinna viimein katkesi. Yleensä hän oli vakaa ja hillitty, mutta tällä kertaa hänen katkeruutensa, kaikki se viha ja kateellisuus, jota hän oli vuosien aikana onnistunut sisälleen patoamaan, tulvi yli äyräittensä. Hetkenä, jolla hän ei joko ajatellut selkeästi, tai ajatteli selkeämmin kuin koskaan, hän juoksi taivaan halki siskonsa perässä, ja tarttui Frayta kiinni kaulasta molemmilla käsillä ja alkoi puristaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja kun Typhon näki nuo kivun ja epätoivon yllättyneet kyyneleet siskonsa kasvoilla, hän räjähti nauruun; hän ymmärsi viimein, ettei Fray ollut tehnyt ihmisiä onnelliseksi siksi, että saisi Kaalilta suosiota ja kunnianosoituksia, vaan siksi että hän yksinkertaisesti oli hyvä ja kaunis persoona, enemmän kuin pelkkä katkera opportunisti niin kuin veljensä oli. Enemmän kuin siskoaan, Typhon vihasi nyt itseään; kaikki se ikuisuuksien aikana patoutunut viha, pelko ja inho, jota hän tunsi Frayta kohtaan, olikin pelkoa ja vihaa häntä itseään kohtaan. Hän katsoi nyt Frayta silmiin, kun ne alkoivat muuttua valkoisista harmaiksi; hän ei nähnyt enää siskoaan, vaan itsensä hän paikallaan, hän kuristi nyt itseään, sillä hän itse oli se, jota hän eniten vihasi tässä maailmassa. Sillä sekunnilla valtava salama löi häntä selkään. Typhonin käden irtosivat Frayn kaulasta, ja hän huusi kivusta lentäen selälleen taivaan kannelle.
"Typhon, veljeni", sanoi ääni pimeydestä. "Miksi minut näin petit? Etkö enää rakasta perhettämme, kaikkea mitä yhdessä loimme?"
"Perhettä", huusi Typhon ivallisesti. "Meillä taitaa olla vähän eri käsitys siitä, mikä on "perhe", mitä on "rakkaus". Kuinka voit edes katsoa minua silmiin ja puhua siitä, mitä me olemme luoneet, kun sinä olet itse luonut kaiken mittaamattomilla voimillasi?"
"Kateus, viha ja pelko.. näiden huolien ei pitänyt koskea meitä, rakas Typhon. Olemme eläneet ikuisuuden yhdessä, olen luottanut itseni ja salaisuuteni sinulle, ja näin sinä minulle puhut? Omalle veljellesi?"
"YHDESSÄ? Koska muistisi on lyhyempi kuin ihmisen elinikä, anna minun muistuttaa sinua, että sinä LOIT minut, olen pelkkä nappula pelilaudalla, en ole voimakas ja hallitsen pelkästään sinun armostasi, oi Luoja! Kuinka voit kutsua veljeksi puolikasta, jonka olet itse tyhjästä luonut! Emme ole sinun uskottujasi, oi suuri ruhtinas, olemme käyttötavaraa, olemme lääke sinun taivaalliseen tylsyyteesi, olemme pelkkää viihdettä", Typhon huusi Kaalille vihan liekki silmissään. Hän otti taivaalta tähden, ja muovasi sen keihääksi; keihäs loisti sinisenä ja valaisi koko taivaan, kun hän heitti sen kohti Kaalia. Kaal avasi suuren kitansa, ja nielaisi keihään keskeyttäen sen lennon.
"Miksi olet vihainen siskollesi? Jos kateus minua kohtaan saa sinun vihasi syttymään, mitä rakas siskosi on sinulle niin tehnyt väärin, että aiot hänet tappaa?"
"Eikö se ole selvää, oi suuri hallitsija? Vuosia, ikuisuuksia, olet kuiskinut hänen korvaansa, kuinka häntä rakastat, Luomisesta lähtien olet ollut tukena hänelle silloin, kun hän on yön pimeinä tunteina tukea tarvinnut! Minun yöni on kestänyt jo ikuisuuden, eivätkä pimeät tuntini lopu koskaan! Minä olen yksin, olen ollut yksin, ja tulen aina olemaan! Minä olen heikko, olen vihainen, olen pohjasakkaa! Heitä minut pois, oi kaiken Luoja, iske salamasi läpi rinnastani, sillä en tahdo enää tätä ikuista elämää, jonka minulle annoit!"
"Minä annoin sinulle elämän, mutta on sinun tehtäväsi ohjata se sinne, minne haluat päätyä. En voi antaa sinulle suuntaa, sillä et ole nappula pelilaudalla; olet rakas veljeni, Typhon, enkä ole ikinä tahtonut sinulle muuta, kuin hyvää. Nyt kuitenkin näen, että olet itse valinnut tiesi. En aio haastaa sinua - mutta tänne sinä et voi jäädä. Annan sinulle anteeksi sen, että koetit minua; annan anteeksi pahat sanat ja vihan. Mutta aioit tappaa siskosi, minun rakkaan Frayni, ja vaikka annan sinulle anteeksi, et voi jäädä tänne. Ole karkotettu, sillä vaikka pukeudut uhrin kaapuun, sanasi ovat myrkkyä, olet katkera ja hullu; menet Tartarokseen, etkä sieltä tule enää koskaan poistumaan. Olet veljeni ja rakastan sinua, mutta näin on parasta, meille kaikille."
Ja sillä sekunnilla, ennen kuin Typhon ehti edes suutaan avata, hänet ympäröi suurenmoinen valkoinen valo. Hänen huutonsa hukkui kohinaan, eikä hän enää nähnyt muuta kuin tuota jumalaista valoa. Maailma pyöri hänen ympärillään, ja yhtäkkiä oli aivan hiljaista.
"Päästä minut..." Typhon aloitti huutamaan, mutta lopetti lauseen kesken, sillä hän huomasi nyt olevansa jossain muualla, kuin missä äsken oli ollut. Hän katseli ympärilleen, eikä mikään enää näyttänyt tutulta.
"Onko täällä ketään? Kaal? Missä olet, veljeni? Näyttäydy!" Kukaan ei vastannut hänelle. Ympärillään hän näki pelkkää valoa, hän oli yksin, ei enää pimeydessä, vaan jossain aivan päinvastaisessa. Typhonin raivo kasvoi entisestään.
"En tiedä, kuuletko minua, Kaal, mutta jos kuulet, minä vannon tappavani sinut! En ehkä tänään enkä huomenna, mutta minä vannon, että jonain päivänä, kun löydän tieni ulos täältä, etsin sinut, ja puristan kourani niin lujasti sinun jumalaisen kaulasi ympärille, ettei mikään maailman valo voi sinua enääe pelastaa!"
Typhonin silmät muuttuivat sinisistä punaisiksi, kun hän päästi ilmoille huudon, joka ei kuulostanut inhimilliseltä, muttei myöskään eläimelliseltä; hänen karjaisunsa lävisti valon, ja pimeys levisi hänen ympärilleen. Koko maailma muuttui mustaksi, ja Typhonin päähän kasvoivat mahtavat sarvet; nyt hän oli itse Paholainen, hän oli itse katkeruus ja viha. Hänen sormiinsa kasvoi mahtavat pitkät kynnet, joilla hän repi päältään kaavun, jonka Kaal oli hänelle lahjaksi antanut. Hän oli alasti, eikä hänen kehonsa enää ollut kaunis, vaan se kasvoi mustaa karvaa, hänen jalkansa mätänivät irti, ja niiden tilalle kasvoi kaviot. Typhon huusi, muttei enää kuulostanut itseltään, vaan oli kuin tuhat kidutettua sielua olisi yhtäaikaa huutanut hänen suullaan. Ääni resonoi pimeydessä, ja siinä samassa kammottavan mylvinnän ja ryskeen saattelemana hänen altaan nousi suuri vuori, joka asettui tukevasti hänen hirvittävien kavioittensa alle. Typhon katsoi sillä seisten, kun hänen ympärilleen nousi tulivuoria silmän kantamattomiin, tulvien laavaa alas maahan, joka ei enää ollut tyhjä ja asuttamaton, vaan alhaalla oli ihmisiä, jotka juoksivat tulta pakoon kuin henkensä kaupalla. Hän huusi katsoen kohti taivasta: "Katso minua nyt, veljeni! Sinä loit Typhonin, mutta nyt hän on kuollut, ja minä olen luonut Vihan! Kuin käärme, loin nahkani uudelleen, ja vannon että en lepää, ennen kuin sinun nahkasi koristaa minun temppelini seiniä! Kauan eläköön pimeys! Kauan eläköön kuolematon Viha!"
Ja niin, ikuisuuden ajan ja vielä sen jälkeenkin, Viha oli karkotettu jumalten maasta elämään Tartaruksessa, epäkelpojen sielujen kaatopaikalla. Vihan raivo Kaalia kohtaan ei koskaan haalene, ja hän istuu yksin valtaistuimellaan poistuen siitä vain kiduttamaan ihmisiä, jotka olivat valinneet Tartaruksen kuolemanjälkeiseksi loppusijoituskohteekseen. Urbaanilegendat kertovat, että vielä tänäkin päivänä Viha etsii kuumeisesti tietä ulos Tartaruksesta; että hän ei koskaan lepää, ei ennen kuin hänen kostonsa käy toteen. Mutta nämähän ovat vain legendoja.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti