Odottamo fyysisenä paikkana ei ole ainut kummallinen asia Odottamossa; myös ihmiset siellä ovat varsin kummallisia. Osan heistä tunnen entuudestaan, tietysti, olihan entinen kotikaupunkini suhteellisen pieni, tunsin osan heistä jo silloin, kun olimme vielä elossa. En halua hämätä sinua, joka luet tämän, yhtään enempää, joten sanon tämän niin suoraan kuin vain tällaisen asian pystyy kukaan sanomaan; minä olen kuollut. Me kaikki olemme. Luulen, että olen ollut kuollut jo vuosia, en tosin ole varma, sillä Odottamossa aika ei tunnu aivan samalta kuin se tuntui Maailmassa. Olemme yrittäneet yhdessä muiden Odottamon asukkaiden kanssa keksiä tavan rationalisoida aikaa, jonka olemme täällä viettäneet, mutta se tuntuu mahdottomalta. Osin siksi, että vuorokaudenaika ei vaihdu, ja osittain siksi, että kellot kulkevat täällä eri tavalla, kuin Maailmassa. Tässä esimerkki tuosta ilmiöstä; otan nyt taskukelloni rintataskustani; se näyttää 12:22:40. Nyt laitan kellon takaisin taskuuni laskien sekunteja ääneen. Luulen, että aikaa on nyt kulunut noin kaksikymmentä sekuntia, ja otan kellon taas käteeni. Nyt kello näyttää 11.22.33. Ei mitään mieltä. Normaaliin ajankulkuun orientoituneina ihmisinä mietimme läpi kaikki mahdolliset tavat laskea aikaa, mutta tulimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että jollei kukaan vapaaehtoinen astu esiin ja ilmoita, että aikoo laskea sekunteja, minuutteja ja tunteja ääneen kauppatorilla tästä hetkestä ikuisuuteen, emme koskaan saisi kelloja takaisin käyttöömme. Tästä syystä en oikeastaan ole katsonut kelloa moneen päivään; voi olla, etten ole katsonut kelloa myöskään moneen viikkoon, niin oudolta ajan kuluminen - tai pikemminkin, kulumattomuus - täällä tuntuu. Mutta oikeastaan sanoisin, ettei kellojen puuttuminen ole edes suurin syy sille, ettemme pysy "aikataulussa", vaan se, ettei meidän tarvitse nukkua ollenkaan. Näin ainakin luulen. Eräänä iltana kokoonnuimme yhdessä muiden kylän aikuisten kanssa paikalliseen kirkkoon pitämään kokousta aiheesta. Meillä oli epäilyksemme nukkumisen välttämättömyydestä, ja kun Heek, eräs Odottamon uusimmista asukkaista, toi kysymyksen esille, nousi enemmän kuin useita käsiä tahtonaan ottaa osaa kokeeseen, jossa he yksinkertaisesti lopettaisivat nukkumisen, ja katsoisivat, mitä tapahtuisi. Koe olisi Maailmassa toteutettuna tietysti ollut järjetön, se olisi jopa voinut johtaa ihmishenkien menetykseen, ja tämä kysymys tuotiin myös monesti esille tuossa vanhassa puisessa kirkossa tuona iltana, olettaen että oli ilta, kun kokoonnuimme. Moni, minä muiden lomassa, kumosi tämän väitteen toteamalla ääneen faktan, josta puhumista olimme vältelleet visusti tänne tultuamme, mutta joka tuli kuitenkin sanoa ääneen tietyin väliajoin, että osaisimme pitää keskustelun ja "elämän" Odottamossa rationaalisena; mehän olimme jo kuolleita, Herran tähden. Olimme kuolleet ja päätyneen Odottamoon, outoon paikkaan, jossa kellot kulkivat eteen ja taakse mielensä mukaan, jossa ihmiset joutuivat kohtaamaan kuolevaisuutensa ja kuolemanjälkeisen elämänsä, paikkaan, jossa aurinko oli koko ajan taivaanrannassa, ikuisesti siellä leväten varoen koskaan nousemasta tai laskemasta; kuin se olisi jumissa yhdessä paikassa. Totta vie; univelka ei vaikuttanut enää niin suurelta asialta pitäen nämä seikat mielessä. Tämän takia useampi kuin yksi ihminen lupautui olemaan nukkumatta muutaman yön verran, kuitenkin varuillaan ja omaa henkistä ja fyysistä tilaansa tarkkaillen. Unikokeen tulos oli juuri sitä, mitä olimme epäilleetkin; meidän ei tosiaan ilmeisesti tarvinnut nukkua ollenkaan. Ajatus siitä voisi olla mukava, saisit viettää puolen päivän sijasta koko päivän tehden kaikkea, mistä nautit. Oikeastaan mielikuva olisi mukava missä tahansa muussa paikassa kuin täällä, missä mielikuvasta tuli todellisuutta ja todellisuudesta vain karkaava haave. Tämä mielikuva karisi nopeasti mielestämme, kun todellisuus astui kuvioihin. Selvisi, että nukkuminen on kuin onkin muutakin kuin pelkkää unen perässä juoksua. Meille valkeni, että nukkuminen on yksi niistä tekijöistä, joka ylipäätään pitää ihmisen järjissään; elämä on stressaavaa, ja maailma on arvaamaton paikka täynnä fyysistä ja henkistä taistelua sekä tietynlaista traagisuutta, ja nukkuessamme saamme hetkellisen rauhan tästä sodasta, jossa maailman myrskyt pakottavat meidät alati taistelemaan. Tämä alkoi näkyä jo sellaisen ajan jälkeen, joka tuntui korkeintaan kolmelta päivältä; ihmiset olivat alati kireitä johtuen niin sanotun "oman ajan" puutteesta, ihmiset olivat räjähdysherkkiä ja hermostuivat helposti jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä, joita ihmisten naamojen murheellisista ilmeistä päätellen oli Odottamossa varsin paljon. Sen sijaan vastoinkäymisiä, joita olisi voinut kutsua "suuriksi" Odottamossa ei tuntunut olevan laisinkaan, johtuen varmaan siitä, ettei siellä yksinkertaisesti tapahtunut koskaan mitään. Kello oli aina yhtä paljon, aurinko oli aina samalla kohdalla, kukaan ei vanhentunut, yritykset ja kaupat olivat kiinni, eikä asiaa helpottanut se, että Odottamossa pärjäsi vähäisen unen lisäksi hyvin vähällä ravinnolla. Kolmen lämpimän aterian syöminen tuntui jo ajatuksena hullulta; suurin osa ihmisistä söi herätessään vähän, ehkä palan leipää tai pari lusikallista jogurttia, ja tällä ravinnolla pärjäsimme helposti seuraavaan aamuun. Äläkä kysy syytä tälle; jollet ole jo huomannut, Odottamossa asiat eivät tapahdu kovin loogisesti.
Tässä vaiheessa tarinaa minun tulisi varmaan paljastaa eräs muukin tärkeä yksityiskohta nykyisestä asuinpaikastani: Odottamo on sama kaupunki, jossa minä elin ennen kuolemaani. Samat kadut, samat kaupat, samat vanhat piha-aidat ja liian pitkiksi kasvaneet nurmikot, samat sosiaaliset piirit ja samat ihmiset. Odottamo ei tosin ole paikka, jossa meidän olisi pitänyt viihtyä näin pitkään. Asia, josta oli tullut Odottamolaisten keskuudessa lähes tabun tavoin vältettävä puheenaihe, oli juuri se asia, josta meidän olisi pitänyt puhua heti sinne saapuessamme. Odottamo ei nimittäin ollut se kuolemanjälkeinen tila, joka oli tarkoitettu asutettavaksi, Odottamo oli nimensä mukaan paikka, jossa ihmiset odottivat sen aikaa, että saivat tehtyä heidän elämänsä - tai kuolemanjälkeisen elämänsä - tärkeimmän päätöksen: kumpaan paikkaan heidät sijoitettaisiin viettämään ikuisuutta?
Tässä lyhyt kooste siitä, kuinka itse päädyin tänne:
Kuolemani jälkeen säpsähdin hereille paikassa, joka vaikutti vielä kummallisemmalta kuin Odottamo voi teidän korviinne kuulostaa; huomasin kelluvani täydellisessä pimeydessä. Missään ei ollut valoa, eikä missään ilmansuunnassa näkynyt mitään. Oikeastaan tuo kellumisen ja tyhjyyden tunne oli niin valtava ja kaikkivoipainen, etten edes tiennyt, oliko ilmansuuntia enää ollenkaan olemassa. Tuo pimeys ei ollut sellaista pimeyttä, jonka saa aikaan silloin, kun laittaa silmänsä kiinni tai on pimeässä huoneessa; näin täydellistä pimeyttä en ollut nähnyt koskaan ennen. Kelluin tuossa tyhjyydessä ajan, joka tuntui kestävän useita minuutteja, kun yhtäkkiä näin kaukana, ehkä kilometrien tai kymmenien kilometrien päässä loistavaa valkoista valoa. Valo suureni, ja päättelin sen lähestyvän minua nopeasti. Hiljaisuus ympärilläni oli täydellinen. Kun valo tuli lähemmäksi, huomasin, että sen lähde oli hehkuvan valkoinen paperinpala, joka suorastaan kimalsi valoa niin kovaa, että jouduin siristelemään silmiäni lukiessani siinä olevaa tekstiä.
- Hei! Surukseni joudun ilmoittamaan sinulle, että olet kuollut. Päästäksemme asiassa eteenpäin, tulee sinun valita joku seuraavista loppusijoituskohteista:
1. Elysium (9)
2, Tartarus (1)
3. Odottamo (0)
Tehtyäsi valinnan merkkaa pieni ruksi valitsemasi kohteen perään, ja pääset jatkamaan matkaasi.
Loppusijoittajan vakanssini johdosta kuuluu minulle myös velvollisuus ilmoittaa sinulle, kuinka monta ystävääsi ja rakastettuasi - laskimme mukaan kymmenen sinulle läheisintä ihmistä - on sijoitettu mihinkin kohteeseen. Numero loppusijoituskohteiden perässä merkkaa sitä, kuinka monta ihmistä löydät mistäkin kohteesta. Joudun myös vakanssini velvoittamana ilmoittamaan sinulle, että näitä loppusijoituskohteita on kuvailtu muun muassa seuraavilla termeillä:
Elysium: taivaallinen, kirkas, täydellinen, rauhallinen, ja niin edelleen.
Tartarus: pimeä, kiduttamo, sielujen kaatopaikka, sadistinen, helvetillinen, kylmä, kuuma, kivulias, ja niin edelleen.
Jos et ole varma, kumman loppusijoituskohteen haluat valita tarjoamieni kuvausten perusteella, voit halutessasi mennä Odottamoon, jossa voit miettiä asiaa. Kun päätöksesi on valmis, sanot vain ääneen, kumpaan kohteeseen tahdot mennä, ja pääset sinne silmänräpäyksessä. Kuolemanjälkeisen elämän loppusijoittaja toivottaa teille turvallista matkaa!
Olin niin hämilläni lukemastani tekstistä, että ennen kuin edes tajusin, mitä tein, mumisin ääneen sanan "Odottamo". Ollessani hämmentyneessä muminassani suurin piirtein viimeisen kirjaimen kohdalla paperi katosi kädestäni päästäen voimakkaasti napsahtavan äänen. Pimeys laskeutui jälleen ylleni, Aloin tuntea jaloissani pistelyä, ja minua ikäänkuin vedettiin alaspäin. Suuntavaistoni palasi siinä mielessä, että tunsin kääntyväni selälleni. Kelluin pimeydessä, tuntien putoavani syvemmälle ja syvemmälle tyhjyyteen. Putoamisen tunne valtasi minut kokonaan, ja aloin panikoida. Hengitykseni muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi, minua alkoi huimaamaan, Vauhtini kiihtyi, tunsin putoavani samalla tavalla kuin ihminen, joka hyppää lentokoneesta ilman laskuvarjoa, tuntee putoavansa. Yhtäkkiä selkääni alkoi pieksää kylmä sade, ja jatkoin putoamistani tuulen huumaavan äänen saattelemana. Huusin ilman ääntä. Koetin räpyttää silmiäni, jotta heräisin, sillä olin jo melkolailla vakuuttunut, viimeistään alapuolelta selkääni hakkaavien kylmien vesipisaroiden kohdalla, että näen pahaa unta ja hyperventiloin unissani. Puristin silmäni kiinni, ja aukaisin ne jälleen. Pimeys, tuulen kohina, putoaminen, kaikki oli vielä samalla lailla. Puristin silmäni uudelleen kiinni, tällä kertaa pidemmäksi aikaa, ja huusin, tällä kertaa ääneen: Minä haluan herätä! Ja niin minä heräsin.
Kun avasin silmäni, tyhjyyden sijasta silmäni näkivätkin puuta. Puristin silmäni vielä kerran kiinni. Tuulen humina oli lakannut, tunsin vaatteitteni olevan kuivat, enkä enää pudonnut, vaan makasin jonkun pehmeän päällä. Avasin silmäni varovasti. Ei pimeyttä. Yläpuolellani näin makuuhuoneeni puisen katon, hieman liian viiston, oli vaimoni aina sanonut, "sinä vielä lyöt joku päivä pääsi tuohon niin kovaa, että viimeisetkin ruuvisi helisevät lattialle". Vaimoni ei ollut koskaan ollut vakuuttunut taidoistani kirvesmiehenä, mutta hän antoi minun silti rakentaa meille talon, niin paljon hän minua rakasti. Hänen keittiön pöydälle unohtamistaan kuiteista ja käyntikorteista olin päätellyt, että talon valmistumisen jälkeen meillä oli (hänen pyynnöstään) käynyt yksi jos toinenkin ammattilainen varmistamassa, ettei talo kaatuisi heti ensimmäisen myrskyn tullen, mutta näistä käynneistä hän ei koskaan kertonut minulle. Julii oli rakastanut minua niin, ettei hän rohjennut kertoa minulle koskaan näistä varotoimenpiteistä, ja kun huomasin hänen unohtaneen nuo paljastavat kuitit ja käyntikortit pöydälle näkyville, rypistin ne nopeasti roskakoriin ennen kuin hän huomaisi minun nähneen ne. Näin me molemmat pidimme huolta toisistamme, rakkaudestamme ja kodistamme, molemmat omilla tavoillamme mutta silti molemmat yhtä lailla. Tuijotin kattoani varmasti usean minuutin ajan; hengittelin syvään ja kelasin mielessäni äskeistä unta, kunnes lopulta naurahdin ja totesin ääneen olevani päästäni hieman vajaa. Siirsin peiton syrjään ja nousin istumaan sängyn reunalle. Hautasin kasvot käsiini, ja hieroin ohimoitani. Mikä päivä nyt on? En saanut viikonpäivää mieleeni. Olinkohan nukkunut ohi herätyskellon soiton? Pitää muistaa vaihtaa siihen rakkineeseen paristo, en halua nukkua joka päivä puolille päivin. Mutta.. hetkinen. Miksi olen käynyt nukkumaan farkut jalassa? Avasin käteni kupiksi kasvojeni ympärille tuijottaen harmaita farkkujani. Farkuissa oli tahroja - jollen olisi tiennyt paremmin, niitä olisi voinut erehtyä luulemaan vereksi. Siirsin pääni painon vain toisen käteni varaan nojaten kyynärpäällä polveeni ja käytin toista kättä raaputtaakseni kynnelläni farkkuihin kuivunutta tahraa. Hetkinen - tämähän taitaa itse asiassa olla juurikin verta. Asiasta hämilläni katsahdin toisella puolella sänkyä olevan yöpöydän päällä olevaa kelloa. 76.67. Tuijotin numeroita ymmärtämättä niiden merkitystä - olikohan kellon päälle sittenkin kaatunut vettä? Yhtäkkiä numerot katosivat, ja kellon tauluun ilmestyi sininen teksti. Luin tekstin ainakin kuusi kertaa osaamatta yhdistää yhtä ajatusta toiseen, kunnes yhtäkkiä en ollutkaan enää varma, olinko vielä hereillä.
Tervetuloa Odottamoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti