lauantai 21. joulukuuta 2019

Luku 3 : Kohtaaminen

"Mansikoita, juustoa, viiniä, olutta, muutama pokkari ja jotain pientä purtavaa", luki kauppalistassani. Tämä oli kolmas kertani kaupassa sinä päivänä. Kävelin ympäriinsä lukien hyllyjen reunoista tuotteiden nimiä; "valkoisia papuja suolaliemessä", "vihreitä papuja suolaliemessä", "ruskeita papuja suolaliemessä". Odottamon aika kului hitaasti, ei oikeastaan ollenkaan, ja vaelsin päämäärättömänä ympäriinsä kaupassa kuin elävä kuollut. Koetin vimmatusti keksiä jotain, millä tappaa aikaa, niin että selviäisin taas seuraavaan päivään, jotta voisin taas aloittaa tämän turruttavan ruutiinin alusta.
Otin käteeni purkin, joka piti etiketin mukaan sisällään "kokonaisia herkkusieniä suolaliemessä". Onkohan tuossa liemessä muutakin kuin suolaa, mietin koettaen keskittää kaiken keskittymiskykyni tähän tulenpolttavaan kysymykseen. Jos purkissa luki kerran "suolaliemessä", olisiko laitonta laittaa liemeen muuta, kuin suolaa? Kuka tietää? Voisinkohan tehdä valituksen jollekkin virastolle, jos liemessä olisi edes yhtä erilaista maustetta? Täytyypä ottaa asiasta selvää. "Suolaliemivirastosta päivää, kuinka voin palvella? Taas yksi tuote, johon on suolan lisäksi laitettu sokeria? Kaikki puhelinlinjamme kävivät juuri eilen kuumina, kun eräs rouva oli löytänyt ostamastaan suolaliemipurkista jotain, mikä näytti erehdyttävästi pieneltä palalta timjamia, voitko kuvitella, suolaliemipurkissa! Timjamia! Taivaan vallat, hyvä on. Poliisi on jo tulossa. Parasta, että laitat purkin maahan hitaasti, etkä koske siihen enää, tiedäthän. Juuri niin, sormenjälkien takia. Kyllä, juuri niin, juuri niin, istukaa tekin maahan ja hengittäkää hetki, virkavalta on siellä aivan pian. Puhukaa minulle. Onko teillä suunnitelmia ensi kesälle? Entä mökki, onko teillä kesämökkiä? Ai ei, no voi harmi. Minun vanhemmillani oli mökki - tai siis se oli mummoni mökki, mutta mummo on jo vanha.. niin juuri, ei jaksa enää itse hoitaa pihaa tai pilkkoa puita - ai kuulet askeleita? Hyvä, se on varmaan poliisi. Laita nyt kädet ristiin pääsi taakse, jottei poliisi joudu ampumaan sinua, tiedäthän, suolaliemiasioissa ei voi koskaan olla liian varma - ajatukseni keskeytti vanha mies, joka käveli ohitseni tuupaten minua niin, että melkein tiputin maahan purkillisen kokonaisia herkkusieniä suolaliemessä.
"Hei, katso vähän minne menet", tiuskaisin miehelle aiheettoman töykeästi ja mulkaisin häntä pahasti. Mies kääntyi kannoillaan ja hymyili minulle ystävällisesti.
"Päin vastoin, nuori mies. Sinä olet tässä se, kenen pitäisi mennä. Sinun pitäisi tehdä päätös. Seisot niin lujasti paikallasi, olet jämähtänyt kiinni niin kovaa, että jaloissasi kasvaa kohta sammalta. Ja tiedäthän sinä Odottamon sammalen - se ei tahdo lähteä millään irti. Ei edes suolaliemellä. Nähdään kirkossa, poika!"
Mies kääntyi poispäin, ja niin nopeasti kuin tulikin, hän katosi kulman taakse ennen kuin kerkesin sanoa sanaakaan. Tunsinko hänet jostain? Loikkasin hyllyn päähän, mutta mies oli jo kadonnut tiehensä. "Hei, hyvä herra! Odottakaa!", huusin, ilman vastausta. Totta puhuen en tiennyt, mitä olisin hänelle sanonut, mutta siinä miehessä, tavassa jolla hän puhui, oli jotain omituista. Oliko hän kenties joku vanhempieni entinen tuttu, joku joka oli ollut Odottamossa jo pitkään?
Kiertelin hetken ympäriinsä kaupassa nopein askelin ja koetin etsiä tuota outoa miestä, mutta tuloksetta. Nappasin matkalla ulos taskuuni suolakeksejä ja muutaman ylimääräisen oluen - tänään oli selvästi päivä, jolloin tarvitsisin muutaman ylimääräisen oluen tuomaan minulle rauhan, jonka voisin aamulla ajatella olleen unta. Oluen juonnista oli tullut minulle lähes jokailtainen tapa; Odottamossa ei tapahtunut yhtään mitään, kukaan ei käynyt töissä, joten kaikki olivat aina joko kotonaan, kirkossa, lähipubissa tai ulkona, istuen murheellisen näköisinä puistojen penkeillä tai bussipysäkeillä - oli kuin kaikenlainen merkityksellisyys olisi kadonnut meidän elämistämme. Nykyään meistä melkein jokainen - tarkoittaen, nuori tai vanha - käytti alkoholia. Ketään ei juurikaan kiinnostanut, ei oikeastaan yhtään mikään, sillä olimmehan jo kuolleita. Me emme koskaan kärsineet krapulaa, ja meillä oli aikaa, tai juurikaan mitään muuta meillä ei ollutkaan - vain aikaa, loppumattomasti ja ikuisuuden verran aikaa. Koska nukkuminen ei tullut kysymykseenkään, vietimme suurimman osan ajasta, jonka elävässä maailmassa olisimme nukkuneet, pubissa koettaen häivyttää kärsimystämme juomalla ja toistemme seuralla. Kun olimme humalassa, me nauroimme, me poltimme pubin pihalla sikareita, ja vain hetken ajan pystyimme esittämään, että kaikki oli kuten ennenkin. Mutta sillä sekunnilla, kun juomamme loppuivat, sinä hetkenä, kun sikarimme sammuivat ja janomme oli tyydytetty, olimme taas yksin.
Astuin ulos kaupasta. Kaivoin taskustani askin Al Coliranten pieniä sikareita, niitä joissa on lyhyt valkoinen filtteri, ja laitoin sen huulilleni. Kaivaessani sytytintä takkini vasemmasta taskusta mietin, että voisiko Odottamossa sairastus syöpään jos tupruttaisi sikareita oikein kunnolla. Voisiko täällä sairastua ja.. kuolla? Heristin ajatuksen mielestäni ja sytytin sikarin. Vedin henkoset ja pidätin savua hetken keuhkoissani. Elämäni on nykyään aika kummallista, mietin. Suhteellisen kummallista.
"Sam! Kaalin terve!" huusi vanha ystäväni Leo Rakoel kääntyessään kulman takaa Päätielle ja nähdessään minut. Oikea nimeni, sikäli kuin nimi voi olla oikea tai väärä, on Samus Kallio, mutta lähimmät ystäväni olivat aina kutsuneet minua Samiksi. En rehellisyyden nimissä muista kertaakaan kuulleeni edes vanhempieni käyttävän minusta nimeä "Samus". Suuri osa niin kutsutuista "hyvän päivän tutuistani" - eli niistä, jotka tiedän nimeltä ja naamalta mutta siihen se oikeastaan jääkin - ei edes tiedä niin kutsuttua "oikeaa" nimeäni.
"Kaalin terve!" huusin Leolle takaisin, ja hän leiskautti minulle mairean hymyn. "Maistuuko eilinen suussa, vai miksi näytät noin mietteliäältä? Painaako jokin mieltäsi?"
"Siis ei, tai no oikeastaan törmäsin äsken tähän vanhaan mieheen kaupassa, tai siis hän oikeastaan törmäsi minuun, ja hän sanoi minulle jotain omituista.. hassua, en kylläkään oikein muista, mitä hän sanoi. Mutta jotenkin se liittyi kirkkoon.. niin ja sammaleeseen? Tuskin se mitään niin kauhean tärkeää oli, kun en kerran enää edes muista, mistä puhuimme", sanoin ja naurahdin. Asia kuitenkin vaivasi minua.
"Niin aivan. Pitäisiköhän sinun koettaa nukkua vähän enemmän?" Leo sanoi ja naurahti omalle vitsilleen.
"Kirkosta tuli muuten mieleeni, oletko käynyt kirkossa lähiviikkoina? Enkä nyt tarkoita viikkokokouksia tai muita sellaisia, vaan tiedätkö.. ihan oikeasti käynyt kirkossa?"
"Totta puhuen en nyt vähään aikaan", vastasin. "Kuule, mietin asiaa tässä yksi päivä. Tänne tultuamme, olemme kyllä kaikki käyneet kirkossa, siis käyneet sisällä kirkon rakennuksessa, mutta en tiedä että kukaan olisi niin sanotusti käynyt kirkossa kertaakaan. Hassua. Edes rouva Heek, edes hän ei tietääkseni ole tehnyt Päästöä kertaakaan täällä ollessamme. Suoraan sanottuna koko juttu hieman ahdistaa minua. Jos nyt puhun aivan suoraan - ja sinulle minä voin ainoastaan puhua aivan suoraan - sitä paitsi, mehän olemme jo kuolleita. Jos Yksinäinen Jumala tosiaan odottaa meitä toisella puolella, miksi emme menisi sinne heti? Minä en suoraan sanottuna enää uskalla mennä kirkkoon; koska tuonpuoleinen on jo tässä vähän kuin käsillä, tiedätkö. Minua pelottaa, Leo, enkä voi puhua asiasta kellekkään sillä tiedän että kaikkia meitä pelottaa samalla lailla."
"Niin juuri, tiedän mistä puhut. Suuressa Kirjassa sanotaan, että sillon kuin ei ole mitään mistä pitää kiinni, kannattaa päästää irti, mutta vaikka tiedän, että se on Jumalan tahto, en uskalla tehdä sitä. Tiedän, että ikuisuus on koko ajan vain lauseen päässä. Tunnetko ketään, kuka olisi jo lähtenyt?"
"En", vastasin. "En tunne. Mutta itseni minä tunnen, ja tiedän etten uskalla lähteä täältä yksin, en ennen kuin joku muu menee ensin. Kuulostaahan se säälittävältä, etenkin ottaen huomioon että olen todellakin uskonut koko elämäni, olen käynyt Päästössä jokaisena lauantaina niin pitkään kuin pystyn muistamaan, mutta silti, kaikesta huolimatta, en uskalla päästää irti. Miksi odotamme jotain koko elämämme, ja sitten kun se jokin on käsillä, epäröimme?"
"Kai se on meidän ihmisten luonne. Mutta yksi teoriahan on, että kun Suuressa Kirjassa puhutaan lopun aikojen Uhrauksesta, kyse ei olekaan kirjaimellisesti "uhrista", niin kuin silloin ennen luultiin, vaan uhraamme kaiken tämän, uhraamme entisen, jotta voimme syntyä uudelleen, tiedätkö?"
"Onhan tuossakin tietysti järkeä", sanoin ja puhalsin savua ulos suustani hitaana kiehkurana joka hävisi näkyvistä noin kahdenkymmenen sentin päässä suustani. "Onhan tässäkin elämässä tietysti puolensa.. kaupasta ei koskaan lopu tavara, elämme ikuisesti täällä, tai niin ainakin luulen, täällä on tuttuja.. en tiedä, mutta minusta tuntuu silti, että jotain puuttuu. Ehkä tämä on se tunne, mitä Suuressa Kirjassa kuvailtiin, kun siinä puhuttiin "Ikuisuuden kaipuusta". Tai ehkä se on ahneutta, tiedätkö.. ehkä olen vain ahne, eikä mikään riitä. Koska toisaalta, ruoka ei lopu koskaan, ystäväni eivät kuole koskaan, minä olen fyysisesti terve, tai siis no oikeastaan olen kuollut, mutta olen siis silti kumma kyllä terve, ja niin edelleen.. en oikein tiedä."
"Emme me kukaan tiedä, Sam.. meidän täytyy vain tulla toimeen epätietoisuutemme kanssa. Ehkä meidän tosiaan on aika käydä kirkossa", Leo naurahti ja heitti kätensä veljellisesti olkani yli.
Kävelimme ensin kaupalta torille, sitten torin rantaa pitkin takaisin Päätielle ja muutaman sadan metrin päästä käännyimme Päätieltä Kirkkokadulle. Tannoksen kaupungissa, jota nykyään kutsuimme Odottamoksi, ei ollut montaakaan tietä, jotka eivät olisi johtaneet kaupungin ainoalle kirkolle; "kaikki tiet johtavat kirkkoon", kyläläiset olivat aina hokeneet toisilleen. Sananlasku oli osin vitsi, mutta siinä oli myös syvä totuus. En ollut koskaan lukenut kunnolla historiaa, mutta paikallisesta historiasta tiesin hieman. Tiesin, että ennen kuin Tannoksen kaupunkia oli ollut edes olemassa, olivat uudisasukkaat Neferoksen kaupungista, joka on kartalla noin sata kilometriä meistä lounaaseen, vaeltaneet keskelle niin sanottua ei-mitään, kirjaimellisesti sata kilometriä heistä metsään ja rakentaneet metsän keskelle suuren, aikakauteen ja teknologiaan nähden valtavan kirkon. Miksi he sen tekivät, sitä eivät paikallisen historian kirjat kerro, mutta pääasia on se, että sen he tekivät. He rakensivat kirkon metsästä kaatamistaan puista, ja mahdollisesti johtuen teknologian puutteesta kirkosta tuli hieman epätavallisen näköinen, jopa minunkin mielestäni. Kirkon seinät eivät olleet perinteisesti puista lautaa tai kiveä; ne olivat suuria hirsipuita, ladottu toinen toisensa päälle. Kirkon katto oli kolmessa tasossa, ja korkeimman harjanteen huippua koristi valtava puinen symboli. Symboli oli ulkoreunoiltaan pyöreä. Ympyrän sisään oli tehty puinen kolmion, tasainen pinta ylöspäin, juuri kuten se oli painettu myös Suuren Kirjan kanteen. Nykyään tuota symbolia näki käytettävän enää harvoin. Muutamia kymmeniä vuosia kirkon perustamisen jälkeen kirkon sisäiset ristiriidat aiheuttivat sen, että kirkon väki jakautui kahtia; ja näin myös osin yhteisymmärryksessä, ja osin ei, Kaalin symbolia muutettiin siten, että toinen leiri käytti pelkkää tyhjää ympyrää symbolinaan, kun taas toiset käyttivät merkkinään alassuin roikkuvaa kolmiota.
Alunperin symboli, jossa sisälsi molemmat muodot, tarkoitti kahden elementin yhteyttä; ympyrä kuvasti vapautta ja osin myös kaaosta - Suuressa Kirjassa sanotaan, ettei vapautta voi saavuttaa ilman, että hyväksyy kaaoksen osaksi tätä hyvettä - ja ympyrän sisään suljettu kolmio kuvasti järjestystä. Näin kaksi vastavoimaa, kaaos ja harmonia, sota ja rauha, tukivat toisiaan, sillä kumpaakaan ei todella olisi ilman toista. Minä en itse juuri perustanut symboleista; ymmärsin niiden merkityksen ja niin edelleen, mutta minusta kirkon sisäiset ristiriidat olivat aina tuntuneet jotenkin lapsellisilta ja mitättömiltä. Emmekö kuitenkin kaikki loppujen lopuksi olleet saman leirin väkeä? Suuren Kirjan loppupäässä, siinä kohdassa missä Kaal heittää Typhonin alas Tartarukseen heidän yhteenottonsa jälkeen, Kaal sanoo: "Ja vain silloin, kun veli käy toistaan vastaan, ovat lopun ajan totisesti lähellä". Tunsin liian monta "uskovaista", ketkä kohdatessaan kutsuivat toisiaan veljiksi ja siskoiksi, mutta heidän mentyään ohi he kirosivat toisiaan kielellään ja mielessään.
Metsästä, joka aikanaan ympäröi kirkkoa niin sakeana, ettei valo tahtonut yltää edes kirkon ylimpiin ikkunoihin saakka, oli jäljellä enää muutamia puita. Näiden "alkuperäisten" ja ikivanhojen puiden eteen oli jokaiseen laitettu pieni metallinen laatta, jossa jokaisessa luki katkelma Suuresta Kirjasta. Laatan oikeassa yläkulmassa oli myös pieni muistutus siitä, että koska puut olivat äärimmäisen vanhoja, ne olivat suojelukohteita, ja koska niiden juuriin kietoutuneiden juurien puista oli rakennettu koko tämä kirkko, niitä oli kohdeltava kunnioittavasti. Pienenä, joskus ehkä esikoulussa, muistan kun hiivimme kirkkomaalle salaa ystävieni kanssa heittämään tikkaa puihin. Voisin katua tuota tekoa, ellen edelleen muistaisi, miltä tuntuu olla nuori. Luulen, että vaikka teimme kepposia ja olimme ilkikurisia, luulen että Kaal suuressa viisaudessaan antaa meille anteeksi nämä nuoruuden virheet. Luoja tietää, nämä eivät ole virheistäni ainoat, eivätkä todella sieltä pahimmasta päästä. Mutta vain harva kirkon ihminen edes kehtaisi väittää olevansa synnistä puhdas; ei, en usko että sellaisia ihmisiä on olemassakaan. Loppujen lopuksi, mehän olemme vain ihmisiä.
Kävelin ylös kirkon suuria portaita, Leo tullen perässäni. Kävelimme hitaasti, ja minusta tuntui, että vaikken luule tehneeni sitä tahallani, hidastelin. Ylimmällä portaalla laitoin silmäni kiinni hetkeksi ja vakuutin itselleni mielessäni, että kyse olisi vain normaalista, aivan tavallisesta Päästöstä, hetki kirkossa ja sitten ulos sieltä, illalla pääset kaljalle, kohta olet jo kotona. Vedin oven auki ja astuin sisään. "Riisukaa kenkänne, sillä tämä on Yksinäisen Jumalan pyhäkkö", luki oven sisäpuolella. Sama teksti koristi suurta kultaista laattaa, joka oli istutettu holvikaareen, joka johti Suureen Tilaan.
Jätin kenkäni ulko-oven pielessä olevaan ruostuneeseen telineeseen ja astuin valtavaan saliin. Kirkko oli sisältä huimasti suuremman näköinen kuin miltä se näytti ulkoapäin; kultaa ja hopeaa, suuria patsaita, jotka koristivat suorakulmion muotoisen tilan jokaista nurkkaa, ikoneita ja seinien puupintoihin poltettuja värssyjä Suuresta Kirjasta. Olin käynyt kirkossa lapsuudestani saakka, mutta silti, kirkon koko yllätti minut joka kerta, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Kaukaa tuttu ääni pysäytti nostalgisen ihmettelyni: "Ai, sinä! En uskonut, että tulisit näin pian! Istukaa alas, tulen pian keskuuteenne." En pystynyt paikantamaan äänen lähdettä, mutta epäilin sen olevan jokin niistä samoista vanhoista ja tutuista papeista, jotka olivat jo vuosia, elleivät kymmeniä, palvelleet Kaalia tässä kirkossa. Istuimme alas pitkälle puiselle penkille, joka oli lähes keskellä huonetta. Tummien penkkien rivit ylsivät Suuren Salin sivusta sivuun, täyttäen tilan niin, että jos ovelta tahtoi päästä rakennuksen toiseen päähän, oli kuljettava jompaa kumpaa sivua pitkin.
Muistin elävästi, kuinka nuorena tullessamme perheen kanssa lauantain messuun kukaan ei tahtonut istua aivan salin keskellä, osin siksi, että sieltä poistuminen oli kaikkein hitainta, mutta myös siksi, että ikkunoiden sijoittelun ja messun aikaisen ajankohdan takia keskellä istuvat eivät nähneet juurikaan mitään, sillä juuri siihen aikaan aurinko oli korkeimmillaan ja paistoi sisään kirkon oikeanpuoleisen pitkän seinän ikkunoista, häikäisten kaikki, jotka keskimmäisinä istuivat. Nyt meillä ei tosin ollut tätä ongelmaa, koska kuten sanoin, Odottamon aurinko lepäsi aina taivaanrannassa, valaisten kirkon vain ulkoa päin.
Kuulin askelia suoraan edestäni, penkkirivien edestä. Suuren valkoisen pylvään takaa tuli esiin mies, joka oli sonnustautunut koko vartalon peittävään valkoiseen kaapuun. Päässään hänellä oli valkoinen huppu, joka tästä vinkkelistä peitti hänen naamansa kokonaan alleen. Pappi käveli meidän penkkirivimme luokse, ja hivuttautui keskelle minun viereeni.
"Sinä sitten käytit kutsuni saman tien?" pappi kysyi naurahtaen.
"Minä en aivan taida käsittää. Olemmeko tavanneet ennen? Jos olemme, pahoittelen kovasti muistini laitaa", vastasin. Pappi kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin, ja hymyili ystävällisesti.
"Katso vähän minne menet?" pappi sanoi kysyvästi. "Sinä olet se mies sieltä kaupasta! Anteeksi, en tiennyt, että.. tuota, olet pappi".
"Olisiko tuo tieto muuttanut tilannetta jotenkin? Olisiko minun pitänyt törmätä sinuun ja kenties sanoa, että "minä muuten olen pappi?"" Naurahdin papille hyväntuulisesti.
"Niin kai, eipä kai. Mutta tunnenko sinut jostain? Tunsitko vanhempani? Minä en tosiaan muista meidän tavanneen, mutta vaikutat silti jotenkin tutulta. Voinko muuten sinutella?"
"Tottakai, poikani. Sinuttele pois, mehän olemme täällä kaikki samassa jamassa, ja näin ollen samanarvoisia. Mutta tosiaan, hyvä että tulit. Epäilin että siinä kestäisi pidempään, mutta oletkin uteliaampi kuin arvelin. En voi kyllä syyttää sinua, onhan tämä koko tilanne.. Odottamo, niinkuin sitä kutsutaan, kaikin puolin eriskummallinen paikka asua, jos tätä voi asumiseksi kutsua."
"Mutta miksi kutsuit minut tänne? Halusitko puhua minulle jostain.. jostain tietystä asiasta? En nyt vieläkään oikein ymmärrä".
"Niin kyllä, kyllä minulla asiaa on. Ja painavaa sellaista. Muistatko ne vaatteet, jotka olivat päälläsi sinun tullessasi Odottamoon?"
"Muistan, tietysti. Mitä niistä?"
"Sitten varmaan muistat myöskin, miksi heitit ne heti pesukoneeseen. Ne olivat nimittäin yltä päältä veressä. Muistatko mitään siitä, miten.. kuinka jouduit Odottamoon? Hyvä Samus, kuinka sinä kuolit?"
"En oikeastaan muista paljoakaan.. muistan.. minä muistan vaimoni hymyn, muistan Nean naurun, siis tyttäreni, kun lauloimme yhdessä sitä.. mikähän se oli, no kuitenkin, se ei ole oleellista. En voi tosiaan sanoa muistavani paljoakaan. Vain häivähdyksiä, pieniä katkelmia."
"Siitä meidän tulee juuri puhua. Ei naurusta, eikä laulusta.. vaan verestä, Samus. Meidän täytyy puhua nyt verestä".



keskiviikko 18. joulukuuta 2019

LUKU 2: Luomistyö

LUKU 2: Luomistyö

Alussa oli vain Henkäys. Henkäys oli taivaltanut pysähtymättä Ikuisen Pimeyden maassa jo yhden ikuisuuden, ja se tulisi niin tekemään vielä monia ikuisuuksia koskaan pysähtymättä tai lepäämättä. Henkäys kuului voimalle, jonka nimi oli Kaal. Henkäys oli elämänvoima, kaikki mitä on tai tulee koskaan olemaan on Henkäyksestä.
Alussa Henkäys vaelsi yksin, Henkäys oli Kaalin kidasta, ja se oli ainut, mitä oli olemassa.
Kaal oli, tai pikemminkin on, voimakkain kaikista Maailman Jumalista. Kaal on yksin luonut kaiken, mitä näet, tunnet, ja koet. Kaikki mitä kosketat, on Kaalin Henkäyksestä, ja kaikki, mitä näet, on hänen luomaansa.
Ikuisuuden jälkeen Kaal kuitenkin kyllästyi olemaan yksin. Kaal puhalsi kidastaan ilmoille toisen Henkäyksen, joka loi Maailman. Ensin Maailma oli jakautunut vain kahteen; oli Maailma, jonka Kaal loi, ja oli maailma, jossa Kaal itse oli. Kahtia jaettu maailma ei tarjonnut viihdettä Yksinäiselle Jumalalle, joten hän jakoi toisen näistä Maailmoista vielä kahtia; näin hän loi ja Henkäisi ilmoille paikan, jonka hän nimesi Elysiumiksi. Elysiumiin Kaal laittoi ilon, ikuisen onnen ja rauhan, kaiken sen täyttymyksen, jota hän sai saadessaan luoda uutta ja kaunista.
Tämän jälkeen hän loi toisen maailman, jonka hän nimesi Tartarukseksi. Tartarukseen hän laittoi turhautumisen, vihan, pelon ja kärsimyksen, paikan, johon hän työnsi kaiken sen epätoivon, jota luomisen valtava velvollisuus hänessä herätti. Yhdessä pallon kanssa, jonka hän nimesi Maaksi, näistä muodostui Maailma.

Kaal katseli luomustaan, ja oli tyytyväinen. Kuitenkin, Maa oli liian stabiili, joten hän Henkäisi, ja loi Maahan olentoja, jotka hän nimesi "ihmisiksi". Hän antoi ihmisille maata jota viljellä, eläimiä joita kasvattaa, ja jopa puihin hän laittoi syötäviä esineitä, jotka hän nimesi "hedelmiksi".
Kaal vietti yhden ikuisuudelta tuntuvan ajan katsellen luomuksiaan ja iloiten, sillä hän ei ollut enää yksin. Kuitenkin, häneltä puuttui jotain. Vaikka hän oli luonut ihmiset, hänellä ei ollut keinoa kommunikoida luomiensa asioiden kanssa suoraan. Kaalin loistama valkoinen valo oli niin kirkas, ettei ihminen sitä pystynyt katsomaan polttamatta silmiään, eivätkä heidän kehittämänsä kielet taipuneet Jumalan sanattomaan viestintään, joten kaikesta luomistyöstään huolimatta Kaal oli vieläkin yksinäinen. Kaal Henkäisi vielä kerran, ja näin hän loi itselleen neuvonantajia, jotka hän nimesi vakanssin mukaisesti Neuvostoksi. Nämä hahmot eivät olleet ihmisiä, vaan jotain ihmisen ja Jumalan väliltä, niin sanottuja "puolijumalia". Nämä mahtavat hahmot toimisivat hänen henkilökohtaisina apureinaan niin hyvässä kuin pahassa, nämä melkein-jumalaiset persoonat ottaisivat johdettavikseen Maailmat, jotka Kaal oli kaikessa viisaudessaan ja pyhyydessään luonut. Loppujen lopuksi puolijumalia oli liian monta tässä nimettäväksi, mutta näistä tärkeimmät ovat tietysti kahden maailman johtajat: Elysiumin johtaja Fray, sekä Tartaruksen johtaja Typhon.
Fray oli totisesti komea näky niille, joiden silmät kestivät hänen jumalaista valoaan: hänen pitkä ja suora lettinsä valui alas hänen elegantin valkoista kaapuaan pitkin melkein koskien hänen paljaita nilkkojaan; hänen ihonsa kimmelsi Henkäyksen valossa valkeana kuin lumi; hänen katseensa varmuus olisi vienyt jalat alta keneltä tahansa mieheltä, ja hänen laulunsa soi kuin kevään ensimmäisten lintujen lumoava yhteislaulu kaikkien niiden korvissa, jotka äänen pystyivät kuulemaan. Fray oli kuin kaiken Maailman onnen, toivon ja rakkauden ruumiillistuma; hänen hymynsä järisytti maata siellä, missä hän kulki, ja hänen mahtava valonsa valaisi koko taivaan. Typhonin tarina on taaskin hieman monimutkaisempi.
Typhon oli alkuaikoina kaikista puolijumalista Kaalille kuuliaisin; ja tästä kunnianosoituksesta Kaal kutsui Typhonia veljekseen, kuten hän kutsui myös Fraytä sisarekseen. Typhon suorastaan palvoi Kaalia; jopa mennen välin liiallisuuksiin. Typhon ihaili Kaalia loppumatonta voimaa ja viisautta, oikeastaan hän halusi siitä osan itselleen, eikä vain osan, vaan sen kaiken, sen kaiken voiman ja kunnian joka Kaalille kuului, Typhon halusi. Hän oli kuitenkin aivan liian heikko haastamaan Yksinäistä Jumalaa, ja tämä ratkaisematon heikkous teki hänestä katkeran. Yöt ja päivät, kuin ikuisuuden, hän punoi suunnitelmiaan Kaalin paikan viemiselle, tuhat päivää ja tuhat yötä hän itki ja huusi siellä, minne Kaalin katse ei yltänyt; mutta mikään ei auttanut. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää pelkkänä puolijumalana, keskinkertaisena ja heikkona, viallisena ja yksin. Eräänä yönä hän katseli tavalliseen tapaansa Maailmojen rajalta, kuinka Fray toimitti virkaansa; toi ihmisille jotain, jota Typhon ei kaikessa katkeruudessaan ollut itse koskaan kokenut; toivoa. Fray juoksi halki yötaivaan, paljastaen pilvien välistä tähdet, laulaen lintujen kanssa ikuista ilon sävelmää, levittäen toivoa ja rakkautta niille, jotka yön pimeinä tunteina toivoa ja rakkautta tarvitsivat. Nähdessään, kuinka Kaal palkitsi Frayn lukuisilla suosionosoituksilla ja kauniilla sanoilla, Typhonin pinna viimein katkesi. Yleensä hän oli vakaa ja hillitty, mutta tällä kertaa hänen katkeruutensa, kaikki se viha ja kateellisuus, jota hän oli vuosien aikana onnistunut sisälleen patoamaan, tulvi yli äyräittensä. Hetkenä, jolla hän ei joko ajatellut selkeästi, tai ajatteli selkeämmin kuin koskaan, hän juoksi taivaan halki siskonsa perässä, ja tarttui Frayta kiinni kaulasta molemmilla käsillä ja alkoi puristaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja kun Typhon näki nuo kivun ja epätoivon yllättyneet kyyneleet siskonsa kasvoilla, hän räjähti nauruun; hän ymmärsi viimein, ettei Fray ollut tehnyt ihmisiä onnelliseksi siksi, että saisi Kaalilta suosiota ja kunnianosoituksia, vaan siksi että hän yksinkertaisesti oli hyvä ja kaunis persoona, enemmän kuin pelkkä katkera opportunisti niin kuin veljensä oli. Enemmän kuin siskoaan, Typhon vihasi nyt itseään; kaikki se ikuisuuksien aikana patoutunut viha, pelko ja inho, jota hän tunsi Frayta kohtaan, olikin pelkoa ja vihaa häntä itseään kohtaan. Hän katsoi nyt Frayta silmiin, kun ne alkoivat muuttua valkoisista harmaiksi; hän ei nähnyt enää siskoaan, vaan itsensä hän paikallaan, hän kuristi nyt itseään, sillä hän itse oli se, jota hän eniten vihasi tässä maailmassa. Sillä sekunnilla valtava salama löi häntä selkään. Typhonin käden irtosivat Frayn kaulasta, ja hän huusi kivusta lentäen selälleen taivaan kannelle.
"Typhon, veljeni", sanoi ääni pimeydestä. "Miksi minut näin petit? Etkö enää rakasta perhettämme, kaikkea mitä yhdessä loimme?"
"Perhettä", huusi Typhon ivallisesti. "Meillä taitaa olla vähän eri käsitys siitä, mikä on "perhe", mitä on "rakkaus". Kuinka voit edes katsoa minua silmiin ja puhua siitä, mitä me olemme luoneet, kun sinä olet itse luonut kaiken mittaamattomilla voimillasi?"
"Kateus, viha ja pelko.. näiden huolien ei pitänyt koskea meitä, rakas Typhon. Olemme eläneet ikuisuuden yhdessä, olen luottanut itseni ja salaisuuteni sinulle, ja näin sinä minulle puhut? Omalle veljellesi?"
"YHDESSÄ? Koska muistisi on lyhyempi kuin ihmisen elinikä, anna minun muistuttaa sinua, että sinä LOIT minut, olen pelkkä nappula pelilaudalla, en ole voimakas ja hallitsen pelkästään sinun armostasi, oi Luoja! Kuinka voit kutsua veljeksi puolikasta, jonka olet itse tyhjästä luonut! Emme ole sinun uskottujasi, oi suuri ruhtinas, olemme käyttötavaraa, olemme lääke sinun taivaalliseen tylsyyteesi, olemme pelkkää viihdettä", Typhon huusi Kaalille vihan liekki silmissään. Hän otti taivaalta tähden, ja muovasi sen keihääksi; keihäs loisti sinisenä ja valaisi koko taivaan, kun hän heitti sen kohti Kaalia. Kaal avasi suuren kitansa, ja nielaisi keihään keskeyttäen sen lennon.
"Miksi olet vihainen siskollesi? Jos kateus minua kohtaan saa sinun vihasi syttymään, mitä rakas siskosi on sinulle niin tehnyt väärin, että aiot hänet tappaa?"
"Eikö se ole selvää, oi suuri hallitsija? Vuosia, ikuisuuksia, olet kuiskinut hänen korvaansa, kuinka häntä rakastat, Luomisesta lähtien olet ollut tukena hänelle silloin, kun hän on yön pimeinä tunteina tukea tarvinnut! Minun yöni on kestänyt jo ikuisuuden, eivätkä pimeät tuntini lopu koskaan! Minä olen yksin, olen ollut yksin, ja tulen aina olemaan! Minä olen heikko, olen vihainen, olen pohjasakkaa! Heitä minut pois, oi kaiken Luoja, iske salamasi läpi rinnastani, sillä en tahdo enää tätä ikuista elämää, jonka minulle annoit!"
"Minä annoin sinulle elämän, mutta on sinun tehtäväsi ohjata se sinne, minne haluat päätyä. En voi antaa sinulle suuntaa, sillä et ole nappula pelilaudalla; olet rakas veljeni, Typhon, enkä ole ikinä tahtonut sinulle muuta, kuin hyvää. Nyt kuitenkin näen, että olet itse valinnut tiesi. En aio haastaa sinua - mutta tänne sinä et voi jäädä. Annan sinulle anteeksi sen, että koetit minua; annan anteeksi pahat sanat ja vihan. Mutta aioit tappaa siskosi, minun rakkaan Frayni, ja vaikka annan sinulle anteeksi, et voi jäädä tänne. Ole karkotettu, sillä vaikka pukeudut uhrin kaapuun, sanasi ovat myrkkyä, olet katkera ja hullu; menet Tartarokseen, etkä sieltä tule enää koskaan poistumaan. Olet veljeni ja rakastan sinua, mutta näin on parasta, meille kaikille."
Ja sillä sekunnilla, ennen kuin Typhon ehti edes suutaan avata, hänet ympäröi suurenmoinen valkoinen valo. Hänen huutonsa hukkui kohinaan, eikä hän enää nähnyt muuta kuin tuota jumalaista valoa. Maailma pyöri hänen ympärillään, ja yhtäkkiä oli aivan hiljaista.
"Päästä minut..." Typhon aloitti huutamaan, mutta lopetti lauseen kesken, sillä hän huomasi nyt olevansa jossain muualla, kuin missä äsken oli ollut. Hän katseli ympärilleen, eikä mikään enää näyttänyt tutulta.
"Onko täällä ketään? Kaal? Missä olet, veljeni? Näyttäydy!" Kukaan ei vastannut hänelle. Ympärillään hän näki pelkkää valoa, hän oli yksin, ei enää pimeydessä, vaan jossain aivan päinvastaisessa. Typhonin raivo kasvoi entisestään.
"En tiedä, kuuletko minua, Kaal, mutta jos kuulet, minä vannon tappavani sinut! En ehkä tänään enkä huomenna, mutta minä vannon, että jonain päivänä, kun löydän tieni ulos täältä, etsin sinut, ja puristan kourani niin lujasti sinun jumalaisen kaulasi ympärille, ettei mikään maailman valo voi sinua enääe pelastaa!"
Typhonin silmät muuttuivat sinisistä punaisiksi, kun hän päästi ilmoille huudon, joka ei kuulostanut inhimilliseltä, muttei myöskään eläimelliseltä; hänen karjaisunsa lävisti valon, ja pimeys levisi hänen ympärilleen. Koko maailma muuttui mustaksi, ja Typhonin päähän kasvoivat mahtavat sarvet; nyt hän oli itse Paholainen, hän oli itse katkeruus ja viha. Hänen sormiinsa kasvoi mahtavat pitkät kynnet, joilla hän repi päältään kaavun, jonka Kaal oli hänelle lahjaksi antanut. Hän oli alasti, eikä hänen kehonsa enää ollut kaunis, vaan se kasvoi mustaa karvaa, hänen jalkansa mätänivät irti, ja niiden tilalle kasvoi kaviot. Typhon huusi, muttei enää kuulostanut itseltään, vaan oli kuin tuhat kidutettua sielua olisi yhtäaikaa huutanut hänen suullaan. Ääni resonoi pimeydessä, ja siinä samassa kammottavan mylvinnän ja ryskeen saattelemana hänen altaan nousi suuri vuori, joka asettui tukevasti hänen hirvittävien kavioittensa alle. Typhon katsoi sillä seisten, kun hänen ympärilleen nousi tulivuoria silmän kantamattomiin, tulvien laavaa alas maahan, joka ei enää ollut tyhjä ja asuttamaton, vaan alhaalla oli ihmisiä, jotka juoksivat tulta pakoon kuin henkensä kaupalla. Hän huusi katsoen kohti taivasta: "Katso minua nyt, veljeni! Sinä loit Typhonin, mutta nyt hän on kuollut, ja minä olen luonut Vihan! Kuin käärme, loin nahkani uudelleen, ja vannon että en lepää, ennen kuin sinun nahkasi koristaa minun temppelini seiniä! Kauan eläköön pimeys! Kauan eläköön kuolematon Viha!"
Ja niin, ikuisuuden ajan ja vielä sen jälkeenkin, Viha oli karkotettu jumalten maasta elämään Tartaruksessa, epäkelpojen sielujen kaatopaikalla. Vihan raivo Kaalia kohtaan ei koskaan haalene, ja hän istuu yksin valtaistuimellaan poistuen siitä vain kiduttamaan ihmisiä, jotka olivat valinneet Tartaruksen kuolemanjälkeiseksi loppusijoituskohteekseen. Urbaanilegendat kertovat, että vielä tänäkin päivänä Viha etsii kuumeisesti tietä ulos Tartaruksesta; että hän ei koskaan lepää, ei ennen kuin hänen kostonsa käy toteen. Mutta nämähän ovat vain legendoja.