Otin käteeni
purkin, joka piti etiketin mukaan sisällään "kokonaisia
herkkusieniä suolaliemessä". Onkohan tuossa liemessä muutakin
kuin suolaa, mietin koettaen keskittää kaiken keskittymiskykyni
tähän tulenpolttavaan kysymykseen. Jos purkissa luki kerran
"suolaliemessä", olisiko laitonta laittaa liemeen muuta,
kuin suolaa? Kuka tietää? Voisinkohan tehdä valituksen jollekkin
virastolle, jos liemessä olisi edes yhtä erilaista maustetta?
Täytyypä ottaa asiasta selvää. "Suolaliemivirastosta
päivää, kuinka voin palvella? Taas yksi tuote, johon on suolan
lisäksi laitettu sokeria? Kaikki puhelinlinjamme kävivät juuri
eilen kuumina, kun eräs rouva oli löytänyt ostamastaan
suolaliemipurkista jotain, mikä näytti erehdyttävästi pieneltä
palalta timjamia, voitko kuvitella, suolaliemipurkissa! Timjamia!
Taivaan vallat, hyvä on. Poliisi on jo tulossa. Parasta, että
laitat purkin maahan hitaasti, etkä koske siihen enää, tiedäthän.
Juuri niin, sormenjälkien takia. Kyllä, juuri niin, juuri niin,
istukaa tekin maahan ja hengittäkää hetki, virkavalta on siellä
aivan pian. Puhukaa minulle. Onko teillä suunnitelmia ensi kesälle?
Entä mökki, onko teillä kesämökkiä? Ai ei, no voi harmi. Minun
vanhemmillani oli mökki - tai siis se oli mummoni mökki, mutta
mummo on jo vanha.. niin juuri, ei jaksa enää itse hoitaa pihaa tai
pilkkoa puita - ai kuulet askeleita? Hyvä, se on varmaan poliisi.
Laita nyt kädet ristiin pääsi taakse, jottei poliisi joudu
ampumaan sinua, tiedäthän, suolaliemiasioissa ei voi koskaan olla
liian varma - ajatukseni keskeytti vanha mies, joka käveli
ohitseni tuupaten minua niin, että melkein tiputin maahan
purkillisen kokonaisia herkkusieniä suolaliemessä.
"Hei,
katso vähän minne menet", tiuskaisin miehelle aiheettoman
töykeästi ja mulkaisin häntä pahasti. Mies kääntyi kannoillaan
ja hymyili minulle ystävällisesti.
"Päin
vastoin, nuori mies. Sinä olet tässä se, kenen pitäisi mennä.
Sinun pitäisi tehdä päätös. Seisot niin lujasti paikallasi, olet
jämähtänyt kiinni niin kovaa, että jaloissasi kasvaa kohta
sammalta. Ja tiedäthän sinä Odottamon sammalen - se ei tahdo
lähteä millään irti. Ei edes suolaliemellä. Nähdään kirkossa,
poika!"
Mies kääntyi
poispäin, ja niin nopeasti kuin tulikin, hän katosi kulman taakse
ennen kuin kerkesin sanoa sanaakaan. Tunsinko hänet jostain?
Loikkasin hyllyn päähän, mutta mies oli jo kadonnut tiehensä.
"Hei, hyvä herra! Odottakaa!", huusin, ilman vastausta.
Totta puhuen en tiennyt, mitä olisin hänelle sanonut, mutta siinä
miehessä, tavassa jolla hän puhui, oli jotain omituista. Oliko hän
kenties joku vanhempieni entinen tuttu, joku joka oli ollut
Odottamossa jo pitkään?
Kiertelin
hetken ympäriinsä kaupassa nopein askelin ja koetin etsiä tuota
outoa miestä, mutta tuloksetta. Nappasin matkalla ulos taskuuni
suolakeksejä ja muutaman ylimääräisen oluen - tänään oli
selvästi päivä, jolloin tarvitsisin muutaman ylimääräisen
oluen tuomaan minulle rauhan, jonka voisin aamulla ajatella olleen
unta. Oluen juonnista oli tullut minulle lähes jokailtainen tapa;
Odottamossa ei tapahtunut yhtään mitään, kukaan ei käynyt
töissä, joten kaikki olivat aina joko kotonaan, kirkossa,
lähipubissa tai ulkona, istuen murheellisen näköisinä puistojen
penkeillä tai bussipysäkeillä - oli kuin kaikenlainen
merkityksellisyys olisi kadonnut meidän elämistämme. Nykyään
meistä melkein jokainen - tarkoittaen, nuori tai vanha - käytti
alkoholia. Ketään ei juurikaan kiinnostanut, ei oikeastaan yhtään
mikään, sillä olimmehan jo kuolleita. Me emme koskaan kärsineet
krapulaa, ja meillä oli aikaa, tai juurikaan mitään muuta meillä
ei ollutkaan - vain aikaa, loppumattomasti ja ikuisuuden verran
aikaa. Koska nukkuminen ei tullut kysymykseenkään, vietimme
suurimman osan ajasta, jonka elävässä maailmassa olisimme
nukkuneet, pubissa koettaen häivyttää kärsimystämme juomalla ja
toistemme seuralla. Kun olimme humalassa, me nauroimme, me poltimme
pubin pihalla sikareita, ja vain hetken ajan pystyimme esittämään,
että kaikki oli kuten ennenkin. Mutta sillä sekunnilla, kun
juomamme loppuivat, sinä hetkenä, kun sikarimme sammuivat ja
janomme oli tyydytetty, olimme taas yksin.
Astuin ulos
kaupasta. Kaivoin taskustani askin Al Coliranten pieniä sikareita,
niitä joissa on lyhyt valkoinen filtteri, ja laitoin sen huulilleni.
Kaivaessani sytytintä takkini vasemmasta taskusta mietin, että
voisiko Odottamossa sairastus syöpään jos tupruttaisi sikareita
oikein kunnolla. Voisiko täällä sairastua ja.. kuolla? Heristin
ajatuksen mielestäni ja sytytin sikarin. Vedin henkoset ja pidätin
savua hetken keuhkoissani. Elämäni on nykyään aika kummallista,
mietin. Suhteellisen kummallista.
"Sam!
Kaalin terve!" huusi vanha ystäväni Leo Rakoel kääntyessään
kulman takaa Päätielle ja nähdessään minut. Oikea nimeni, sikäli
kuin nimi voi olla oikea tai väärä, on Samus Kallio, mutta
lähimmät ystäväni olivat aina kutsuneet minua Samiksi. En
rehellisyyden nimissä muista kertaakaan kuulleeni edes vanhempieni
käyttävän minusta nimeä "Samus". Suuri osa niin
kutsutuista "hyvän päivän tutuistani" - eli niistä,
jotka tiedän nimeltä ja naamalta mutta siihen se oikeastaan jääkin
- ei edes tiedä niin kutsuttua "oikeaa" nimeäni.
"Kaalin
terve!" huusin Leolle takaisin, ja hän leiskautti minulle
mairean hymyn. "Maistuuko eilinen suussa, vai miksi näytät
noin mietteliäältä? Painaako jokin mieltäsi?"
"Siis
ei, tai no oikeastaan törmäsin äsken tähän vanhaan mieheen
kaupassa, tai siis hän oikeastaan törmäsi minuun, ja hän sanoi
minulle jotain omituista.. hassua, en kylläkään oikein muista,
mitä hän sanoi. Mutta jotenkin se liittyi kirkkoon.. niin ja
sammaleeseen? Tuskin se mitään niin kauhean tärkeää oli, kun en
kerran enää edes muista, mistä puhuimme", sanoin ja
naurahdin. Asia kuitenkin vaivasi minua.
"Niin
aivan. Pitäisiköhän sinun koettaa nukkua vähän enemmän?"
Leo sanoi ja naurahti omalle vitsilleen.
"Kirkosta
tuli muuten mieleeni, oletko käynyt kirkossa lähiviikkoina? Enkä
nyt tarkoita viikkokokouksia tai muita sellaisia, vaan tiedätkö..
ihan oikeasti käynyt kirkossa?"
"Totta
puhuen en nyt vähään aikaan", vastasin. "Kuule, mietin
asiaa tässä yksi päivä. Tänne tultuamme, olemme kyllä kaikki
käyneet kirkossa, siis käyneet sisällä kirkon rakennuksessa,
mutta en tiedä että kukaan olisi niin sanotusti käynyt
kirkossa kertaakaan. Hassua.
Edes rouva Heek, edes hän ei tietääkseni ole tehnyt Päästöä
kertaakaan täällä ollessamme. Suoraan sanottuna koko juttu hieman
ahdistaa minua. Jos nyt puhun aivan suoraan - ja sinulle minä voin
ainoastaan puhua aivan suoraan - sitä paitsi, mehän olemme jo
kuolleita. Jos Yksinäinen Jumala tosiaan odottaa meitä toisella
puolella, miksi emme menisi sinne heti? Minä en suoraan sanottuna
enää uskalla mennä kirkkoon; koska tuonpuoleinen on jo tässä
vähän kuin käsillä, tiedätkö. Minua pelottaa, Leo, enkä voi
puhua asiasta kellekkään sillä tiedän että kaikkia meitä
pelottaa samalla lailla."
"Niin juuri, tiedän mistä puhut. Suuressa Kirjassa sanotaan,
että sillon kuin ei ole mitään mistä pitää kiinni, kannattaa
päästää irti, mutta vaikka tiedän, että se on Jumalan tahto, en
uskalla tehdä sitä. Tiedän, että ikuisuus on koko ajan vain
lauseen päässä. Tunnetko ketään, kuka olisi jo lähtenyt?"
"En",
vastasin. "En tunne. Mutta itseni minä tunnen, ja tiedän etten
uskalla lähteä täältä yksin, en ennen kuin joku muu menee ensin.
Kuulostaahan se säälittävältä, etenkin ottaen huomioon että
olen todellakin uskonut
koko elämäni, olen käynyt Päästössä jokaisena lauantaina niin
pitkään kuin pystyn muistamaan, mutta silti, kaikesta huolimatta,
en uskalla päästää irti. Miksi odotamme jotain koko elämämme,
ja sitten kun se jokin on käsillä, epäröimme?"
"Kai
se on meidän ihmisten luonne. Mutta yksi teoriahan on, että kun
Suuressa Kirjassa puhutaan lopun aikojen Uhrauksesta, kyse ei olekaan
kirjaimellisesti "uhrista", niin kuin silloin ennen
luultiin, vaan uhraamme kaiken tämän,
uhraamme entisen, jotta voimme syntyä uudelleen, tiedätkö?"
"Onhan
tuossakin tietysti järkeä", sanoin ja puhalsin savua ulos
suustani hitaana kiehkurana joka hävisi näkyvistä noin
kahdenkymmenen sentin päässä suustani. "Onhan tässäkin
elämässä tietysti puolensa.. kaupasta ei koskaan lopu tavara,
elämme ikuisesti täällä, tai niin ainakin luulen, täällä on
tuttuja.. en tiedä, mutta minusta tuntuu silti, että jotain
puuttuu. Ehkä tämä on se tunne, mitä Suuressa Kirjassa
kuvailtiin, kun siinä puhuttiin "Ikuisuuden kaipuusta".
Tai ehkä se on ahneutta, tiedätkö.. ehkä olen vain ahne, eikä
mikään riitä. Koska toisaalta, ruoka ei lopu koskaan, ystäväni
eivät kuole koskaan, minä olen fyysisesti terve, tai siis no
oikeastaan olen kuollut,
mutta
olen siis silti kumma kyllä terve, ja niin edelleen.. en oikein
tiedä."
"Emme
me kukaan tiedä, Sam.. meidän täytyy vain tulla toimeen
epätietoisuutemme kanssa. Ehkä meidän tosiaan on aika käydä
kirkossa",
Leo naurahti ja heitti kätensä veljellisesti olkani yli.
Kävelimme
ensin kaupalta torille, sitten torin rantaa pitkin takaisin Päätielle
ja muutaman sadan metrin päästä käännyimme Päätieltä
Kirkkokadulle. Tannoksen kaupungissa, jota nykyään kutsuimme
Odottamoksi, ei ollut montaakaan tietä, jotka eivät olisi johtaneet
kaupungin ainoalle kirkolle; "kaikki tiet johtavat kirkkoon",
kyläläiset olivat aina hokeneet toisilleen. Sananlasku oli osin
vitsi, mutta siinä oli myös syvä totuus. En ollut koskaan lukenut
kunnolla historiaa, mutta paikallisesta historiasta tiesin hieman.
Tiesin, että ennen kuin Tannoksen kaupunkia oli ollut edes olemassa,
olivat uudisasukkaat Neferoksen kaupungista, joka on kartalla noin
sata kilometriä meistä lounaaseen, vaeltaneet keskelle niin
sanottua ei-mitään, kirjaimellisesti sata kilometriä heistä
metsään ja rakentaneet metsän keskelle suuren, aikakauteen ja
teknologiaan nähden valtavan kirkon. Miksi he sen tekivät, sitä
eivät paikallisen historian kirjat kerro, mutta pääasia on se,
että sen he tekivät. He rakensivat kirkon metsästä kaatamistaan
puista, ja mahdollisesti johtuen teknologian puutteesta kirkosta tuli
hieman epätavallisen näköinen, jopa minunkin mielestäni. Kirkon
seinät eivät olleet perinteisesti puista lautaa tai kiveä; ne
olivat suuria hirsipuita, ladottu toinen toisensa päälle. Kirkon
katto oli kolmessa tasossa, ja korkeimman harjanteen huippua koristi
valtava puinen symboli. Symboli oli ulkoreunoiltaan pyöreä. Ympyrän
sisään oli tehty puinen kolmion, tasainen pinta ylöspäin, juuri
kuten se oli painettu myös Suuren Kirjan kanteen. Nykyään tuota
symbolia näki käytettävän enää harvoin. Muutamia kymmeniä
vuosia kirkon perustamisen jälkeen kirkon sisäiset ristiriidat
aiheuttivat sen, että kirkon väki jakautui kahtia; ja näin myös
osin yhteisymmärryksessä, ja osin ei, Kaalin symbolia muutettiin
siten, että toinen leiri käytti pelkkää tyhjää ympyrää
symbolinaan, kun taas toiset käyttivät merkkinään alassuin
roikkuvaa kolmiota.
Alunperin
symboli, jossa sisälsi molemmat muodot, tarkoitti kahden elementin
yhteyttä; ympyrä kuvasti vapautta ja osin myös kaaosta - Suuressa
Kirjassa sanotaan, ettei vapautta voi saavuttaa ilman, että hyväksyy
kaaoksen osaksi tätä hyvettä - ja ympyrän sisään suljettu
kolmio kuvasti järjestystä. Näin kaksi vastavoimaa, kaaos ja
harmonia, sota ja rauha, tukivat toisiaan, sillä kumpaakaan ei
todella olisi ilman toista. Minä en itse juuri perustanut
symboleista; ymmärsin niiden merkityksen ja niin edelleen, mutta
minusta kirkon sisäiset ristiriidat olivat aina tuntuneet jotenkin
lapsellisilta ja mitättömiltä. Emmekö kuitenkin kaikki loppujen
lopuksi olleet saman leirin väkeä? Suuren Kirjan loppupäässä,
siinä kohdassa missä Kaal heittää Typhonin alas Tartarukseen
heidän yhteenottonsa jälkeen, Kaal sanoo: "Ja vain silloin,
kun veli käy toistaan vastaan, ovat lopun ajan totisesti lähellä".
Tunsin liian monta "uskovaista", ketkä kohdatessaan
kutsuivat toisiaan veljiksi ja siskoiksi, mutta heidän mentyään
ohi he kirosivat toisiaan kielellään ja mielessään.
Metsästä, joka aikanaan ympäröi kirkkoa niin sakeana, ettei valo
tahtonut yltää edes kirkon ylimpiin ikkunoihin saakka, oli jäljellä
enää muutamia puita. Näiden "alkuperäisten" ja
ikivanhojen puiden eteen oli jokaiseen laitettu pieni metallinen
laatta, jossa jokaisessa luki katkelma Suuresta Kirjasta. Laatan
oikeassa yläkulmassa oli myös pieni muistutus siitä, että koska
puut olivat äärimmäisen vanhoja, ne olivat suojelukohteita, ja
koska niiden juuriin kietoutuneiden juurien puista oli rakennettu
koko tämä kirkko, niitä oli kohdeltava kunnioittavasti. Pienenä,
joskus ehkä esikoulussa, muistan kun hiivimme kirkkomaalle salaa
ystävieni kanssa heittämään tikkaa puihin. Voisin katua tuota
tekoa, ellen edelleen muistaisi, miltä tuntuu olla nuori. Luulen,
että vaikka teimme kepposia ja olimme ilkikurisia, luulen että Kaal
suuressa viisaudessaan antaa meille anteeksi nämä nuoruuden
virheet. Luoja tietää, nämä eivät ole virheistäni ainoat,
eivätkä todella sieltä pahimmasta päästä. Mutta vain harva
kirkon ihminen edes kehtaisi väittää olevansa synnistä puhdas;
ei, en usko että sellaisia ihmisiä on olemassakaan. Loppujen
lopuksi, mehän olemme vain ihmisiä.
Kävelin ylös kirkon suuria portaita, Leo tullen perässäni.
Kävelimme hitaasti, ja minusta tuntui, että vaikken luule tehneeni
sitä tahallani, hidastelin. Ylimmällä portaalla laitoin silmäni
kiinni hetkeksi ja vakuutin itselleni mielessäni, että kyse olisi
vain normaalista, aivan tavallisesta Päästöstä, hetki kirkossa ja
sitten ulos sieltä, illalla pääset kaljalle, kohta olet jo kotona.
Vedin oven auki ja astuin sisään. "Riisukaa kenkänne, sillä
tämä on Yksinäisen Jumalan pyhäkkö", luki oven
sisäpuolella. Sama teksti koristi suurta kultaista laattaa, joka oli
istutettu holvikaareen, joka johti Suureen Tilaan.
Jätin kenkäni ulko-oven pielessä olevaan ruostuneeseen telineeseen
ja astuin valtavaan saliin. Kirkko oli sisältä huimasti suuremman
näköinen kuin miltä se näytti ulkoapäin; kultaa ja hopeaa,
suuria patsaita, jotka koristivat suorakulmion muotoisen tilan
jokaista nurkkaa, ikoneita ja seinien puupintoihin poltettuja
värssyjä Suuresta Kirjasta. Olin käynyt kirkossa lapsuudestani
saakka, mutta silti, kirkon koko yllätti minut joka kerta, kaikkien
näiden vuosienkin jälkeen. Kaukaa tuttu ääni pysäytti
nostalgisen ihmettelyni: "Ai, sinä! En uskonut, että tulisit
näin pian! Istukaa alas, tulen pian keskuuteenne." En pystynyt
paikantamaan äänen lähdettä, mutta epäilin sen olevan jokin
niistä samoista vanhoista ja tutuista papeista, jotka olivat jo
vuosia, elleivät kymmeniä, palvelleet Kaalia tässä kirkossa.
Istuimme alas pitkälle puiselle penkille, joka oli lähes keskellä
huonetta. Tummien penkkien rivit ylsivät Suuren Salin sivusta
sivuun, täyttäen tilan niin, että jos ovelta tahtoi päästä
rakennuksen toiseen päähän, oli kuljettava jompaa kumpaa sivua
pitkin.
Muistin elävästi, kuinka nuorena tullessamme perheen kanssa
lauantain messuun kukaan ei tahtonut istua aivan salin keskellä,
osin siksi, että sieltä poistuminen oli kaikkein hitainta, mutta
myös siksi, että ikkunoiden sijoittelun ja messun aikaisen
ajankohdan takia keskellä istuvat eivät nähneet juurikaan mitään,
sillä juuri siihen aikaan aurinko oli korkeimmillaan ja paistoi
sisään kirkon oikeanpuoleisen pitkän seinän ikkunoista,
häikäisten kaikki, jotka keskimmäisinä istuivat. Nyt meillä ei
tosin ollut tätä ongelmaa, koska kuten sanoin, Odottamon aurinko
lepäsi aina taivaanrannassa, valaisten kirkon vain ulkoa päin.
Kuulin askelia suoraan edestäni, penkkirivien edestä. Suuren
valkoisen pylvään takaa tuli esiin mies, joka oli sonnustautunut
koko vartalon peittävään valkoiseen kaapuun. Päässään hänellä
oli valkoinen huppu, joka tästä vinkkelistä peitti hänen naamansa
kokonaan alleen. Pappi käveli meidän penkkirivimme luokse, ja
hivuttautui keskelle minun viereeni.
"Sinä sitten käytit kutsuni saman tien?" pappi kysyi
naurahtaen.
"Minä en aivan taida käsittää. Olemmeko tavanneet ennen? Jos
olemme, pahoittelen kovasti muistini laitaa", vastasin. Pappi
kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin, ja hymyili ystävällisesti.
"Katso vähän minne menet?" pappi sanoi kysyvästi. "Sinä
olet se mies sieltä kaupasta! Anteeksi, en tiennyt, että.. tuota,
olet pappi".
"Olisiko tuo tieto muuttanut tilannetta jotenkin? Olisiko minun
pitänyt törmätä sinuun ja kenties sanoa, että "minä muuten
olen pappi?"" Naurahdin papille hyväntuulisesti.
"Niin kai, eipä kai. Mutta tunnenko sinut jostain? Tunsitko
vanhempani? Minä en tosiaan muista meidän tavanneen, mutta vaikutat
silti jotenkin tutulta. Voinko muuten sinutella?"
"Tottakai, poikani. Sinuttele pois, mehän olemme täällä
kaikki samassa jamassa, ja näin ollen samanarvoisia. Mutta tosiaan,
hyvä että tulit. Epäilin että siinä kestäisi pidempään, mutta
oletkin uteliaampi kuin arvelin. En voi kyllä syyttää sinua, onhan
tämä koko tilanne.. Odottamo, niinkuin sitä kutsutaan, kaikin
puolin eriskummallinen paikka asua, jos tätä voi asumiseksi
kutsua."
"Mutta miksi kutsuit minut tänne? Halusitko puhua minulle
jostain.. jostain tietystä asiasta? En nyt vieläkään oikein
ymmärrä".
"Niin kyllä, kyllä minulla asiaa on. Ja painavaa sellaista.
Muistatko ne vaatteet, jotka olivat päälläsi sinun tullessasi
Odottamoon?"
"Muistan, tietysti. Mitä niistä?"
"Sitten varmaan muistat myöskin, miksi heitit ne heti
pesukoneeseen. Ne olivat nimittäin yltä päältä veressä.
Muistatko mitään siitä, miten.. kuinka jouduit Odottamoon? Hyvä
Samus, kuinka sinä kuolit?"
"En oikeastaan muista paljoakaan.. muistan.. minä muistan
vaimoni hymyn, muistan Nean naurun, siis tyttäreni, kun lauloimme
yhdessä sitä.. mikähän se oli, no kuitenkin, se ei ole
oleellista. En voi tosiaan sanoa muistavani paljoakaan. Vain
häivähdyksiä, pieniä katkelmia."
"Siitä meidän tulee juuri puhua. Ei naurusta, eikä laulusta..
vaan verestä, Samus. Meidän täytyy puhua nyt verestä".